Wasted Puppets: Puppet Show

Secret Entertainment

Reilu kaksi vuotta sitten kollega Valpasvuo kävi vertaamaan Wasted Puppetsin ärhäkkää rockia jopa itseensä Led Zeppeliniin, kun ryhmän Beg For More debyytti-EP oli arvioitavana. Rock raikaa edelleen, siitä ei ole epäselvyyttä, mutta Puppet Show on tainnut siirtyä ainakin pari kaistaa Amerikan suuntaan. Ja nimenomaan sellaisen 60-luvun vapaana raikuvan rockin puolelle, jossa preeriat ovat ainakin yhtä suuria kuin autot, joilla niitä kuljetaan ristiin ja rastiin. Jotain kertonee jo se, että Jake E. Leen vanha Badlands-yhtye oli ensimmäinen nimi joka nousi mieleen, kun verrokkia piti pohtia, mutta Wasted Puppets ei ole suinkaan yhdelle kaistalle jumittunut nostalgiaryhmä.

Parhaimmillaan meno on makoisaa, etenkin kun biisimitat pysyvät kurissa, eli alle neljässä minuutissa. Napakasti raiteillaan rullaava Lousianna’s Son ja hieman myöhemmin leukaperiin napsahtava Just Disappear ynnäävät bändin vahvuudet ytimekkäimmin, eivätkä nämä vedot ole suinkaan ainoita maalitaulun keskustaa hipovat numerot. Puppet Show soi kuin esikuvansa ja kappalerakenteiden mittavissa halleissa äänellä on kiistatta tilaa kimpoilla sinne ja takaisin, mutta esimerkiksi albumin sulkeva Oultlaw Story kärsii jo Red Hot Chili Peppers -megalomaniasta, kun soundipuusto varjostaa alkuperäisen idean totaalisesti alleen. Sama ongelma toistuu myös muutamalla muulla raidalla, mikä yhdessä lievän persoonattomuuden kera painaa kokonaisuutta alaspäin.

Mitenkäs sitä isossa maailmassa sanottiinkaan? Close, but no cigar.