EMI

Visio ihanneyhteiskunnasta, osa 1. Opinto-ohjauksen tunti jossakin päin Suomea: ”Olkaahan luokka edes hetki hiljaa kun viisi keski-ikäistä englantilaista setää näyttää teille mitä on energia ja millaisia tuloksia voi saada aikaan jos viitsii hieman keskittyä siihen mitä tekee. Kuuntelemme Iron Maidenin uuden levyn.”

No,kuunnellaan.

Ensimmänen kappale Wildest Dreams on perinteinen, vaikkakin poikkeuksellisen duurivoittoinen ripeä Maiden-ralli. Kappaleen on säveltänyt Adrian Smith, jonka rooli on Dance of Deathilla huomattavan paljon suurempi kuin Iron Maidenin klassisen kokoonpanon comeback-albumilla Brave New Worldilla (2000). Smithin kasvanut panos näkyy erityisesti lisääntyneinä sävyinä ja jopa kurotuksina kokonaan uusille alueille. Tuoreet tuulahdukset kulminoituvat Dance of Deathin päätösraidalla, miltei folk-poppaavalla Journeymanilla. Adrian Smith on ruuvannut alkusoinnut myös Face In The Sandiin, joka kehkeytyy kuin taivaanrantaan nouseva ukkosmyrsky.

Wildest Dreamsia seuraavan Rainmakerin pääarkkitehti on vanha kuukasvo Dave Murray. Murray on säveltänyt Maidenille vuosien saatossa hyvin vaihtelevantasoisia kappaleita (keskimäärin yhden per levy), joista huikein on miltei unohdettu klassikko Dejavu. Rainmaker jauhaa eteenpäin luontevasti, hyvällä rutiinilla. Vallankin intro-osion kitarajuoksutukset toimivat mallikkaasti. Murrayn toinen kappale, Dance of Deathin loppupuolelle sijoitettu Age of Innosence kuuluukin sitten levyn ehdottomiin huippuhetkiin. Sanoitukseltaan yllättävänkin kantaaottavassa kappaleessa on popmaisia harmonioita hyödyntävä kertosäe, mutta biisi on silti täynnä voimaa ja sellaista kolmen kitaran riffi-ilotulitusta, jonka Iron Maiden hallitsee edelleen paremmin kuin kukaan.

No More Lies on sekä hyvässä että pahassa tyypillinen Steve Harris –eepos. Brave New Worldin kolmosbiisin Blood Brothersin sisarkappaleelta kuulostava No More Lies kerää liikevoimaa rauhallisista bassojuoksutuksista ja kiihtyy loppua kohden Maidenin standardisoundilla kulkevaksi voimanpesäksi. Lopun kitaramelodioissa on liikaa ennalta-arvattavuutta, jopa vanhan toistoa. Maidenin kiistattomalla henkisellä ja musiikillisella johtajalla Harrisilla on yhtä kappaletta lukuunottamatta näppinsä pelissä kaikissa Dance of Deathin kappaleissa. Tavallaan kuitenkin tuntuu, että apulaistuottajanakin häärinyt Harris on toiminut ennen kaikkea koordinaattorina, täydentäjänä, puuttuvien palasten visionäärinä.

Montsegur on Janick Gersin lapsonen. Epäilijöiden otsanrypistelyistä huolimatta ”ulkopuolinen” Gers on osoittanut muodostuneensa erittäin tärkeäksi osaksi Iron Maidenia ja vallankin keikoilla hänen ehtymättömästä duracellmaisuudestaan on suunnatonta hyötyä Maidenille. Yltiömelodisessa Montsegurissa toimii kaikki varioitua kertosäettä myöten. Lupaavasti alkava nimibiisi Dance Of Death on Gersin ja Steve Harrisin yhteistyötä. Rauhallisen alun jälkeen kappale runnoo hätäisen tuntuisesti kohti eeppistä paatosta ja kapsahtaakin tahattoman koomiseksi kasakkapolskaksi ollen vahvan levyn selkeästi heikoin esitys.

Osapäiväinen reittilentäjä, kirjailija, miekkailija ja hevikurkku extraordinaire Bruce Dickinson on toiminut Steve Harrisin tavoin lukuisien kappaleiden taustahahmona ja lankojen yhteensolmijana. Kokonaisuuden hallitsijanahan Bruce onkin huippuluokkaa, mikä käy ilmi mm. hänen taidokkaalta ja konseptiltaan yhtenäiseltä soololevyltään Chemical Weddingiltä (1998). Dickinson laulaa aina yhtä hyvin ja vaikeatkin kohdat taittuvat ihailtavan vaivattomasti. Mutta mikä ei onnistuisi tältä modenien aikojen l’uomo universalelta? Gersin, Harrisin ja Dickinsonin Gates of Tomorrow muistuttaa hieman X-Factorin valopilkkua Judgement of Heavenia ja siinä on levyn mukanahoilattavin kertosäe. Takuuvarma livesuosikki siis.

Jo New Frontierin nimi ilmaisee, että jonkin uuden maaston kartoitus on käynnissä. Ja kas, niinpä onkin. Kappale on nimittäin Nicko McBrainin ensimmäinen biisintekokrediitti koko hänen parikymmentä vuotta kestäneellä Maiden-urallaan. Äitini ikäinen, yli 50-vuotias big band- ja jazz-entusiasti McBrain on Iron Maidenin ilopilleri, jonka rooli yhtyeessä lienee tasapainottava ja sellaisena erittäin tärkeä. Lukuisilla koukuilla silattu New Frontier on valiotason biisi ja kappale saakin toivomaan, ettei Nicko McBrainin seuraavaa biisiä tarvitsisi odottaa ihan yhtä kauaa.

Iron Maiden on siitä harvinainen instituutio, että sillä on edelleen sekä kunnianhimoa tuottaa tasokasta uutta materiaalia että intoa kiertää maailmaa miltei entiseen malliin. Bändin nykykuntoa ajatellen ei tunnu kovinkaan todennäköiseltä, että sammal alkaisi kasvaa näiden metalliveteraanien päällä vielä pitkään aikaan. Dance of Deathin ainoa puute on oikeastaan vanhojen kunnon tuplakitaramelodioiden säästeliäs käyttö, miltei pihistely. Mutta kaiken kaikkiaan ei ole mikään ihme, että Steve Harrisilla on levyn kuvissa ilmiselviä vaikeuksia asennoitua Maidenille tyypilliseen vakavailmeiseen heviposeeraukseen vaan mies muikistelee ja myhäilee minkä ehtii. Iron Maiden on selviytyjä, Suuri Yhtye, jonka tavaramerkki on alusta asti ollut tietoinen epätrendikkyys.

”Tunti on ohi, seuraavalla tunnilla perehdymme Manowarin tuotannon elämänkatsomukselliseen antiin. Matti voisi pyyhkiä taulun ja tuulettaa luokan vai kukas se järjestäjä olikaan?”.