Superfall: New Daylight

Noin puolitoistavuotias helsinkiläisyhtye on jossakin mielessä haastava määriteltävä. Yhtye itse käyttää sanaparia indierock, mutta musiikin vahvat grunge-vaikutteet voisivat yhtä hyvin sovittaa Superfallin alternative rockin laajaan karsinaan. Joka tapauksessa niin itse tekemisen meininki kuin musiikillisen suuntauksen indiempi rock kuuluvat debyyttinsä julkaisevan nelikon pakettiin. Särökitaran kohtuullisen korkea melodiakaari piirtää myös stadionin tornien varjoja kokonaisuuteen.

Entä sävelkynä - irtoaako päähän jääviä timantteja, nouseeko ihokarvat, tapahtuuko yllätyksiä? Soundipalettinsa puolesta nelikko pistelee aika yllätyksettömästi valitsemassaan tyylilajissa, mutta pitävät samalla hyvin kiinni melodisuuden ja menevyyden vaatimuksista sekä osaavat tarvittaessa myös hidastaa. Avausraita So It Goes II esittelee heti ihan kelpo sävelmän, johon tuo mukavasti lisäväriä rumpali Janne Kivilahden lyömien ohella hoitamat koskettimet. Mitenhän tuo livenä hoituu..?

Grungempi puoli nostaa päätään Sit In Silencella, laulaja-kitaristi Olli Hälikän voihkiva laulu on samaan aikaan sekä toimiva elementti että hiukan kulunut efekti - tuntuu että 90 prosenttia kaikista grungeen (tai vaihtoehtorockiin) kallellaan olevista laulajista kärsii niin suuria särkyneen sydämen tuskia että ne pitää mikrofoniin purkaa överin rajoille nousevalla tunteella. Se toki sopii tummasyiseen pakettiin mutta on myös niin moneen kertaan kuultu.

Kuten monelle muullekin vastaavien kulmien tallaajalla, myös Superfallille tekee hyvää välillä riisua isot kaaret pois ja tunnelmoida akustisemmin ja raukeammin. Viipyilevästä komeasti kasvava ja taas pysähtyvä Conqueror nousee esiin etenkin massiivisemman materiaalin välissä. Hiukan kepeämmin mutta vauhdikkaasti rullaava Gone Forever liikuttaa lanteita tarttuvasti. Raukea Leaves tunnelmoi kiirehtimättä, kaarien kehittyessä kaikessa rauhassa, hötkyilemättä. Sweet Downfallissa on mukavan riehakas riffi ja iloinen meininki sekä toimiva reggaehtava osuus, Farewell on jälleen slovarimpaa puolta. Viipyilevissä hetkissä Hälikän äänen värinä toimii komeasti, revittelyissä lähenee kipurajaa. Ehkä olen tullut vanhaksi...

Kiireetön on alku myös levyn päättävässä New Daylightissa. Askel askeleelta kasvava rakenne yltää aina stadionmittaisten kaarien ylle ja takaisin. Superfall osaa tilutellessaankin palvella kappaletta, mikä pitää soiton rullaavana ja mukaansa tempaavana. New Daylight -albumi on miellyttävä ja toimiva, vaikkei varsinaisesti kauhean uutta tulokulmaa tyylilajiinsa tuokaan. Mainittuja "kipukohtia" lukuun ottamatta toimii.