Skip Zone: When The Dust Blows Away

Vuonna 2011 perustettu helsinkiläinen vaihtoehtokantri/americana -yhtye rakentaa 60-70 -lukujen lauluntekijäperinteelle ja folk rockin maailmoista inspiroituvalle biisinkirjoitukselle. Avaran rikas instrumentaatio koristautuu Pyry Suomalan ja Maria Pääkkösen käsi kädessä liidaamalla laululla. Vuonna 2012 julkaistun debyytin jälkeen yhtyeeltä on kuultu akustinen EP vuonna 2013 sekä tukku pääkaupunkiseudulle painottuneita keikkoja. Nyt on toisen luvun aika.

When The Dust Blows Awayn avaava nimiraita laventaa Skip Zonen linjaa sähköisesti humisevaan säröisempään maalailuun, vaikka tahdinpito pysyykin yhtä leppoisana kuin albumin akustisemmassa laidassa. Kaarista huolimatta pieni on kaunista eikä homma lähde keulimaan vaikka isous paikoin kasvaakin. Kauniit laulumelodiat ja tarttuvat melodiat mainitaan yhtyeen tunnusmerkkeinä saatekirjeessä ja niiden varaan yhtye kieltämättä rakentaa molemmilla puolilla punaista lankaansa. Levyn pidemmät raidat, mainittu nimiraita ja toiseksi viimeisenä soiva Traffic Blues edustavat maalailevampaa puolta, muuten mennään pääasiassa leppoisan kaihoisalla kantrifolk-hymyllä.

Pääkkösen laulu nostaa peukut lämmöllään heti The Road And The Riverin tyylikkäässä kantrisvengissä. Tietynlainen reippaus leppoisuuden vastapainona toimii. My Sweet Parisiennella stemmailu saa ansaitsemaansa tilaa, haikea kaipaus välittyy tulkinnasta komeasti. Build On Sand maustuu särökitaran viipyilevällä värinällä, The Road Not Taken kasvaa pelkistetysti. Ninni Poijärven viulu ja harmonikka vahvistavat You Know The Costin reippaan kaunista kaarta. Turn Me Aroundin raukeus avautuu laulussakin mainitulla pölyisellä ullakolla, jonne auringonsäteet luovat kauniin uneliaan tunnelman. Traffic Bluesin uhkaavampi syke luo tarpeellista vastapainoa leppoisuudelle, joka kaikesta hyvästään huolimatta tahtoo paikoin hukuttaa Skip Zonen kauniin kaaren taustalle. Harmillisesti biisi itse jää hiukan liikaakin junnaamaan särömaalailulla väritettyä uhkaavuuttaan ilman varsinaista kliimaksia. Päätöksenä soiva True Believer palaa aurinkoiselle verannalle hymy suupielessä, mikä suhteessa edellisen synkempään ilmeeseen toimii mainiosti. Harmi että hyvästä pohjasta ja kauniista melodioista huolimatta levy jää hiukan taustatapetiksi. Hyvä, muttei ihan klassikko.