The Prophecy: Ashes

Blackdoom

Brittein saarilta englanninkielistä, melodista doom-tuomiotaan julistava The Prophecy julkaisi vuoden 2003 alussa omakustanteena pitkäsoiton Ashes. Hieman myöhemmin Blackdoom Records nappasi bändin suojiinsa, ja nyt levy on uudelleenjulkaistu firman kautta. The Prophecy on yksi lukuisista My Dying Briden jalanjäljissä kulkevista yhtyeistä, joita brittein saarilta tuntuu tasaisella tahdilla löytyvän. Laulu on toteutettu pääosin melko ’puhtain’ keinoin, vaikka Matt Lawson melko alhaalta muriseekin – lähtökohtana on kuitenkin perinteinen laulu, ei örinä. Sävellykset ovat kautta linjan pitkiä, hitaita ja monimuotoisia, tuoden monin paikoin mieleen myös Anatheman. Levyn neljän uuden kappaleen seuraksi on tuotu vuonna 2002 julkaistulta To End All Hope –demolta biisit The Killing Fields ja Till Light Enshrouds, kokonaispituuden noustessa näin lähemmäs 50:tä minuuttia.

Ensimmäisenä kuultava nimiraita Ashes avaa pelin komeasti soiden, mutta jääden jotenkin vajaaksi kaikesta yrityksestä huolimatta. Taivaisiin asti ulottuvat kitaroiden ja koskettimien kutomat äänivallit, joita kuorot komeasti tukevat, soivat toki hienosti mutta eivät pysty murtamaan sitä viimeistä sinettiä. Toisena soiva, ja vanhempaa tuotantoa edustava, The Killing Fields muistuttaa aivan liikaa esikuviaan. Biisi kyllä jyrää ansiokkaasti, mutta nostaa aivan vääriä kasvoja mieleen.

Alun vaikeuksien jälkeen The Prophecy nousee levyn parhaimpien raitojen joukkoon, antaen näytteen samannimisen yhtyeen todellisista voimista. Etenkin kitaristit Christian Moore-Wainwright ja Greg O’Shea ansaitsevat tunnetta pursuavalla soitollaan erityismaininnan. Seuraavana soivassa kappaleessa Dawn kiitokset kuuluvat puolestaan kosketinsoittaja Katie Colbrookille, jonka monivivahteinen soitto luonnostelee taidokkaasti vaihtuvia tunnelmia alati muuttuvassa sävellyksessä.

Ainoa alle viisi minuuttia kestävä sävellys Blackened Desire on, muusta linjasta poiketen melko puhdasta blackia, osoittaen että nopeampikin rutistus ryhmältä luonnistuu. Mutta ei mustasta messuamisesta taida silti leipäpuuta tulla. Vanhemmista raidoista jälkimmäinen, Till Light Enshrouds käynnistyy upean eteerisellä ja surumielisellä kitaroinnilla, saaden kylmät väreet laukkaamaan pitkin selkää. Tältä hyvä doom kuulostaa, juuri näissä hetkissä piilee sen vastustamaton vetovoima ja syvin merkitys.

Ashes jättää hyvin ristiriitaisen kuvan The Prophecysta. Toisaalla yhtye luo uskomattoman hienoja hetkiä, kun taas jotkut kohdat saavat tuntemaan myötähäpeää muusikoiden puolesta. Oma suunta olisi löytymässä, kunhan vain turhasta edeltäjien palvonnasta ja seuraamisesta päästäisiin eroon.