Sonny Landreth: Bound By The Blues

Mascot

Mitä jo oikeastaan kaiken mahdollisen soittajana saavuttanut blues-muusikko voi tehdä vanhoilla päivillään? Voit tietysti vetäytyä jonnekin Missisipin rannoille soittelemaan lopuksi iäksesi ohilipuville jokilaivoille, tai saatat tyytyä vierailemaan tasaisin väliajoin vanhojen kavereiden, kuten Eric Claptonin, levyillä. Mutta, ja tämä on iso mutta, mikäli intoa ja rohkeutta riittää, voit sukeltaa takaisin altaan syvään päätyyn ja jatkaa bluesin tutkimista – ja juuri näin soittajana kypsään ikään ehtinyt yhdysvaltalainen Sonny Landreth on tehnyt.

Landreth on viimeisen reilun vuosikymmenen ajan seikkaillut jazzin ja kaikenlaisten fuusio-viritelmien parissa, venyttäen samalla koko blues-konseptin rajoja. Nyt vanha slide-kettu on kuitenkin kuullut jälleen delta bluesin kutsun ja uuden albumin nimi ei voisi olla juuri osuvampi: tämä on aitoa, rosoista, kitaravetoista ja jekku-vapaata bluesia miltei parhaimmillaan.

34 vuotta sitten ensimmäisen soolokiekkonsa julkaissut kitaristi taitaa edelleen tarttuvien rallien rustataamisen, mistä nimibiisi Bound By The Blues on selkein esimerkki. Lisäksi epäilen että esimerkiksi Johnny Winterin muistoksi kirjoitettu Firebird Blues vihreyttää monet keppikaverit kateudesta, eikä muissakaan siivuissa ole valittamista. Omien sävellysten lisäksi biisinipussa on myös joitain covereita, joissa Landrethin virtuoosimainen taito pääsee valokeilaan ja jotka ladataan muuten suhteellisen suorina versioina maisemaan. Itsensä Robert Johnsonin menevä Walkin’ Blues on mainio avausraita ja Dust My Broom ei tee ainakaan hallaa kokonaisuudelle. Näin se blues soi kun kaikki on osapuilleen kuten pitääkin!