Musta Mökki: Anomalia

Omakustanne

Kuten jo nimestä voi arvailla, Musta Mökki ei vedä aurinkoista poppista vaan hakeutuu sinne tummempien juonteiden äärelle. Pop ja rock ovat termeinä tavallaan osuvia mutta todellisuudessa suht hyödyttömiä, sillä huomattavasti osuvampia sanoja/termejä ovat melankolia, rauha, syvyys ja täyteläisyys. Ensimmäisenä huomio kiinnittyykin kaksikon muhkeaan, lämpimään ja orgaaniseen soundiin, joka suorastaan nielaisee satunnaisen kuulijan korvat puiseen katedraaliinsa. Sami Koppinen ja Juho Ilkko ovatkin löytäneet oman tonttinsa jostain sieltä missä Sir Elwood, Hector ja rauhallisempi/akustisempi Dave Lindholm on nostettu jumalten joukkoon. Enkä voi olla huomaamatta myös tiettyjä yhtymäkohtia kokeellisen kautensa R.E.M.:iin, ainakaan siihen kaikista seesteisimpään laitaan.

Keskityttyäni näinkin pitkään soundin kuvaamiseen en voi kuin todeta, että kokonaisuutena albumi on pettymys. Etenkin kun avausbiisi Kadun pimeällä puolella ja sinkuksi valikoitu Oi, avaruus! ovat puhdasta poprock-kultaa, eikä kiekon toinen sinkkuraita Onnellinen ole sekään mitenkään hullumpi vetäisy. Selkein ongelma on kuitenkin se, että hyvien kappaleiden lisäksi näiden huomattavasti vähäisempiä sisaruksia on otettu mukaan turhan sankoin joukoin. Esimerkiksi vahvasti henkilökohtaisilta siivuilta vaikuttavat Eläintarha ja Hitaiden valtakunta vangitsevat kyllä teksteissään jotain kaunista, mutta toteutuksen puskiessa samoja latuja, ja sen viimeisen elementin puuttuessa, käteen jää vain muutama rivi tekstiä.

Epätasaisen ja jälkimmäisellä puoliskollaan jännitteensä menettävän albumin eräänlainen pelastaja on päätöksenä soiva Aurinko, jonka massiivisessa seitsemän minuutin mitassa on muutakin kuin massaa. Yhtyeen perusidea toimii ja soundi on kunnossa, kunhan vain joku tiivistäisi pakettia ja leikkaisi turhat rasvat kyljistä.