Paul Weller: Saturns Pattern

Warner

Tulin kirjoittaneeksi Paul Wellerin edellisen Sonik Kicks -albumin ilmestyessä, että sellaista olisi saattanut odottaa David Bowien paluulevyltä. Nyt, kun Bowie on tehnyt comeback-albuminsa, toivoo että se olisi ollut sävyjen määrällä mitattuna enemmän Saturns Patternin kaltainen levy. Weller todistaa, että 2000-luvulla vahvan uudelleensyntymisen kokenut artisti pärjää ilman tämän vuosituhannen pääyhteistyökumppaniaan Simon Dinea.

”Modfather” groovaa tällä kertaa avausraidalla Amorphous Androgynousin avustuksella, mikä tuo Bruce Springsteen -henkiseen White Sky -voimarokkaukseen psykedeelisiä sävyjä. Sonik Kicksin modernista otteesta potkitaan kuitenkin tietoisesti irti levykokonaisuuden mitalla. Klassisesta pop-musiikista ja 60-luvun soulista ponnistavat Saturns Pattern ja Going My Way muistuttavat Paul McCartneyn vaikutuksesta tähänkin artistiin.

Vaikka Weller edellä mainituissa lauluissa laskeutuukin pehmoisemmille untuville, sielukkaat harmoniat vaihtuvat äkkiväärästi rujoon kaksiminuuttiseen Long Time -bluesjytäkaahaukseen. Yhteisenä nimittäjänä menneisyyttä ja nykyhetkeä yhdistävällä levyllä on äänimaailman miellyttävä avaruus, joka sattumalta tai ”sattumalta” osuu yksiin myös albumin nimen kanssa. Edelliseltä levyltä jää lopulta kaipaamaan ainoastaan Noel Gallagherin tymäkkää bassotyöskentelyä, vaikka esimerkiksi Pick It Up osuu maaliin juuri Wellerin rullaavan nelikielisfiilistelyn ansiosta.

Paul Weller on tehnyt niin mittavan uran, että hän ansaitsisi kunnon boksijulkaisun – ilman mitään ”kaikki singlet” -köyhäilyä. Miehen tuotannon tuntevat Gallagher ja Steve Craddock voisivat koota vaikkapa omat suosikkinsa yksiin kansiin: The Jamia, Style Councilia ja soolouraa pari levyä kutakin. Julkaisu voisi olla 2018, kun taiteilija täyttää 60 vuotta. Ainahan sitä saa unelmoida. But I’m not the only one?