Muse: Drones

Warner

Muse palaa rohkeasti kahden ensimmäisen albuminsa suoraviivaisempaan vyörytykseen, vaikka soittotaitoa riittäisi kimurantimpiinkin kuvioihin. Noihin aikoihin bändi sai kohtuuttomasti lokaa niskaan, kun solisti Matt Bellamyn fraseeraus muistutti Radioheadin Thom Yorken ulosantia. Musen parhaisiin levyihin kuuluva Origin of Symmetry (2001) lytättiin Suomenkin musiikkilehdistössä Radiohead-kopiona, vaikka jo Newborn-avausraita oli minusta parempi kuin yksikään kappale Radioheadin silloisilla julkaisuilla (mainio Kid A ja vaatimaton Amnesiac).

Sittemmin Muse lähti eri raiteille, joilla kolistellessaan se sai aikaan sekä hyviä että vähemmän hyviä albumeja. Drones kuuluu ensin mainittuun kastiin. Musiikillisesti se on puhdasoppista ja uljasta areenarokkia, jonka puitteissa bändi käyttää koko ideapankkinsa. Vaikka meno on suorempaa kuin aikoihin, komeita bassokuvioita ja jytiseviä kitarariffejä tai -tilutteluja ei suinkaan ole säästelty.

Jos se kansikuvan jälkeen jää epäselväksi, albumin avausraitojen nimet (Dead Inside, Psycho, Mercy, Reapers) viimeistään alleviivaavat riittävästi: Muse on tehnyt läpensä poliittisen ja sodanvastaisen teemalevyn. Naisten ja lasten kärsimysten, sotatoimien kuvauksen tai geneerisen we are the world -naivismin sijaan bändi menee kovaan ytimeen: Bellamyn kotiteatterissa on viime aikoina tainnut pyöriä Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin ja Kellopeliappelsiinin kaltaiset elokuvat. Näiden lisäksi Drones tuntuu saaneen pontta niin Pink Floydin The Wall -eepoksesta kuin kapitalismin lieveilmiöistäkin. Albumi rakentuu sodankäynnin psykologiaan ennen sotaa, siinä pisteessä kun ihmistä koulutetaan koneiston osaksi. Tämä tematiikka voidaan sitten halutessaan rinnastaa myös sotatantereen ulkopuolelle - drone kun tarkoittaa sekä kuhnurimehiläistä että työläistä.

Tämä on toisaalta melko toisarvoista triviaa, sillä mitä teemalevyihin tulee, Muse on lähtenyt mopolla moottoritielle. Päähenkilön henkinen tuhoutuminen rakkaudessa, sitä seuraava aivopesu sotilaaksi ja tarinan edetessä herääminen omiin oikeuksiinsa ovat niin rautalangasta väännettyä salaliitto-keittiöpsykologiakukkua, että natiiville englannintaitajalle Drones lienee vaikeampi pala nieltäväksi. Päähenkilö jää ohueksi, tarinan muista hahmoista puhumattakaan. Toisaalta, voisi kuvitella että Muse olisi heteronormatiivisessa inttikulttuurissa hyväksyttävää musiikkia, kun adrenaliini virtaa suonissa. (Minusta se on aina ollut melko koomista, että korkealta laulavat miehet toimivat MASKULIINISEN identiteetin rakennusaineena, mutta kukin tyylillään). Jos panssarivaunussa joku jää miettimään sanoja I’m free from your inciting/You can’t brainwash me, Muse lienee onnistunut tehtävässään.

Onneksi albumi on kuitenkin musiikillisesti raikkainta Musea aikoihin – ja selvä parannus 2nd Law -edeltäjästään. Kappaleet myös toimivat omillaan. Raskaan ja melodisen stadionrockin sekä klassisen musiikin kohtauspisteessä Muse meuhkaa omilla avuillaan ja itsenäisesti. Ainoastaan melkoiseksi bonjoviksi (tyylitajuisemmin toki) äityvä ”pakollinen” balladi Aftermath on sekä musiikillisesti että ”tarinan” kannalta turhaa levyntäytettä. Yli kymmenminuuttinen, klassisen puolelta röyhkeästi lainaava The Globalist olisi aivan hyvin voinut progemaisuudestaan huolimatta edustaa albumin rauhallista osastoa yksinkin. Tätä kauneusvirhettä lukuun ottamatta Muse tietää paikkansa. Se, että näin massiivinen bändi tekee ”juurillepaluu-levylläänkin” rohkeita ja taatusti kuulijakuntaa jakavia ratkaisuja, on oikeastaan aika ihailtavaa.