Vuk: Exile!

Verdura

Vuk ilmoittaa olevansa yhtye vaikka yhtyeessä onkin ainoastaan yksi jäsen. Ainoa jäsen on nuori yhdysvaltalais-suomalainen nainen, jolla on oma vahva ja värikäs visionsa musiikista. Tätä visiota yhtye toteuttaa debyyttilevyllään monin eri keinoin, englannin toimiessa laulukielenä. Musiikki on jotain mitä dEUS, P.J. Harvey ja Henry Rollins saattaisivat saada kimpassa aikaiseksi, kun soitinvalikoima rajattaisiin pääosin elektrovempaimiin ja metalliromuun. Tämäkin on kuitenkin vain heikko ja riittämätön vertaus, sillä Vukin maailma on rikkaan moninainen ja erittäin arvaamaton.

Aivan täydestä pimeydestä tämä kummajainen ei silti syöksy keskuuteemme, sillä 'vakavammin' neito on tehnyt musiikkiaan jo viimeiset viisi vuotta. Vuk nimeä yhtye on käyttänyt vuodesta 2001, ja samana vuonna se heitti myös ensimmäisen keikkansa, levytyssopimus Verduran kanssa solmittiinkin jo seuraavana vuonna. Viime kesänä yhtye keikkaili jonkin verran, ja onnekkailla oli mahdollisuus nähdä ryhmä mm. DBTL:n aikaan Down Townissa tai myöhemmin kesällä Karmarockissa.

Debyytin avaa verkkaisan rauhallinen nimikappale Exile!, joka toimii erinomaisena mysteereihin johdattajana. Daylight (no1) jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla tiellä, rakentuen suurelta osin vokalistin karismaattiseen ääneen. Instrumentaali The Gardener maalailee eteerisellä, kevyesti koneistetulla mutta pääosin orgaanisella äänimaisemallaan rauhaisan hiljaisia kuvia. Log-book lisää aavistuksen sykettä, helisevien perkussioiden ja urkujen nostaessa verkkaisesti äänentasoa. Kappale katkeaa aivan yllättäen tehden tilaa Anatomylle, joka on svengaavine Jimi Tenor -konetaustoineen ensimmäinen hiljaisuuteen perustuvan kaavan rikkova sävellys. From Dusk Till Dawnin synkän autiomaa-kapakan, ja etenkin sen epäkuolleen yhtyeen, mieleen nostava Something Sinister puree juurevalla bluesrockillaan syvemmälle kuin keskiverto vampyyri.

Lyhyt välisoitto Interlude johdattaa tuulikellojen ja autiomaan humisevan tuulen läpi Veronica (no2) –biisin hauraan herkkään maailmaan. Kun Quebec (no3) lyö uutta vettä myllyyn raskaan saarnaavalla julistuksellaan, on se kuin isku vasten kasvoja. Ilkeän pistävä herätys päiväunien keskeltä kylmään ja karuun todellisuuteen, jossa mikään ei ole niin kuin sen pitäisi olla. The Bridgen syvän etelän puuvillapeltojen laidoilta nouseva soul/gospel tunnelmointi tuntuu tiukan julistuksen jälkeen raikkaalle tuulahdukselle, tätä tummemmaksi ei valkoinen laulajatar juuri musiikkiaan saa. Lyhyt välisoitto Home, joka on nähtävästi soitettu jonkinlaisella polkuharmonilla (?) tuntuu aluksi oudon irralliselta, mutta saa enemmän syvyyttä kun levyn päättävä Tango Pour Antoine pyörähtää käyntiin. Kyseessä on pesunkestävä ranskaksi laulettu tango, joka pongahtaa tuoliltaan keinahtelevaan tanssiinsa suoraan 30-luvun alun riutuvasta Pariisilaisesta taiteilijakapakasta.

Vuk on tehnyt debyytin joka muistetaan. Vaikka materiaalin moninaisuus saa palapelin hetkittäin miltei hajoamaan, pysyvät tärkeimmät palat jatkuvasti paikoillaan. Rohkeaa, itsensä näköistä, ennakkoluulotonta ja mikä tärkeintä hyvää musiikkia, jota ei löydy näinä – tai minään muinikaan päivinä – turhan paljon. Vukin oma tyyli on muotoutumassa ja yhtyeen seuraava levy saattaa olla jo täyttä tulta, nyt liekki on jo vahva vaikka lepattaakin hetkittäin ristituulessa.