Puhuri: Trimmattu, kammattu, vimmattu

Y7

Puhuri julistaa olevansa modernia runollista suomenkielistä pop/rockia soittava kokoonpano. Modernius ilmenee kieltämättä muhkeissa soundeissa, ja moderneja ovat myös lyriikat jotka ovat tulkittaviksi runollisiksikin. Urbaanien ihmisten arjen ihmeellisyyksistä kertovat tarinat ovat runoutta enemmänkin Kalle Aholan kuin A.W. Yrjänän tavalla, mutta niissä on oma tyylinsä ja kulkunsa, mikä on elintärkeää näinä runsaan tarjonnan aikoina.

Lennykravitzimaisesti rokkaava Viilee pysäyttää jokaisella kuuntelukerralla ja hyytää autenttisilla soundeillaan, eikä valkoisen miehen tarvitse hävetä (ainakaan nyt) omia tunteitaan ja niistä syntyneitä tilityksiä. Menevämpää ja toimivampaa laitaa edustaa myös Vimmattu, jonka kiihkeässä rytmissä ja vallattomassa sykkeessä on jotain niin raikkaan epäsuomalaista. Puhuri tietää olevansa rock, mutta ryhmä ei emmi käyttää vaikka iskelmän saralla hyviksi havaittuja ratkaisuja jos ne vain istuvat vaadittuun paikkaan. Tämän ansiosta Trimmattu, kammattu, vimmattu ei istu ainoaankaan valmiiseen ruudukkoon, vaan onnistuu tunkemaan itsensä marginaaliin olemalla vain oma sangen aidontuntuinen itsensä. Toisinaan puristus tuottaa lieviä huteja, joista niin lyriikoiden kuin soundien puolesta korni Karavaani, taitaa olla se pahin esimerkki.

Puhuri puhaltaa suomirockin pihaan sellaisella voimalla, että oikeastaan koko termin voi unohtaa. Esikoisalbumillaan ryhmä säntäilee vielä ehkä rahdun turhan suurella alalla, vaikka jokaisella raidalla on jo selvästi kuultavissa ryhmän oma soundi. Tämä on Puhuri-rockia ja hyvä niin.