Blur: The Magic Whip

Parlophone

Blur teki paluun pidemmän kaavan mukaan. Sen 6-vuotiskausiin kuului ensin telakalla loikoilu (2003–2009) ja sen jälkeen toinen mokoma keikoille paluusta tämän albumin julkaisuun (2009–2015). Omasta hyllystä löytyvän, vuoden 2012 olympialaisten päätteeksi heitetyn Hyde Parkin keikan perusteella bändi on kovassa livevireessä, mutta solisti Damon Albarn viihtyy minun korvaani hiukan liikaa nuotin vieressä. Levyllä tämä ei kuitenkaan onneksi kuulu.

Bändi oli jo kertaalleen keskeyttänyt uuden albumin äänitykset (näissä sessioissa syntyi kuitenkin vuoden 2013 kesän erillissinglet Under the Westway ja The Puritan), kunnes kohtalo puuttui peliin. Orkesteri oli samaisena kesänä buukattu Japaniin Tokyo Rocks -festivaalille, jossa heidän esiintymisensä jouduttiin perumaan. Blur käytti odottamattoman vapaa-aikansa jamittelemalla studiossa Hong Kongissa viiden päivän ajan.

Nämä ensin hylätyt aihiot muokkautuivat kitaristi Graham Coxonin aloitteesta The Magic Whipin kahdeksitoista lauluksi. Merkittävää on nimenomaan se, että projektin veturina toimi Coxon, joka erosi yhtyeestä Think Tank -albumin pohjatyön aikana 2002 ilmeisesti myrskyisemmissä olosuhteissa kuin tuolloin annettiin ymmärtää. Väheksymättä Damon Albarnin kiistatonta lahjakkuutta, josta hänen soolouransa, The Good, The Bad & The Queen- sekä Gorillaz-projektitkin kertovat, ilman Coxonin visiota tätä levyä olisi tuskin edes olemassa.

Kun mukana remmissä on myös 1990-luvun parhaat Blur-levyt tuottanut Stephen Street, ei ole mikään ihme että avausraita Lonesome Street on kuin aikakoneen hyppäisi: vuoden 1993 For Tomorrow -hitin kypsempi (pikku)sisarus. Sen jälkeen bändi oikeastaan kulkee yhden albumin mitassa vuosien 1993–99 tyylinsä läpi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkkää retroilua tai kierrättämistä, sillä Blur on aina ollut poikkeuksellisen innovatiivinen bändi, joka uskaltaa yrittää ja erehtyä.

Niin nytkin. Ja mitä kauemmas Blur lähtee tarttuvasta pop-musiikista, josta suuri yleisö heidät tuntee, sitä parempi on lopputulos (tämä ei toki tarkoita, että pop-rallit pitäisi unohtaa, tästä hyvänä esimerkkinä mm. mainiot I Broadcast ja Ong Ong). Aasiasta ja sen kulttuurista ammentava albumi maalailee maanosan yhtä aikaa inspiroivaa kuin hivenen apeaakin fiilistä taidokkaasti sekä teksteissään että sovituksissaan. Kun näihin ynnäillään länsimaalaisen pop-musiikin koko historia, My Terracotta Heart päätyy lainaamaan Glenn Medeirosin tunnetuksi tekemää Nothing’s Gonna Change My Love For You -kasarihittiä ja Albarnin Pohjois-Korean visiittiä muisteleva Pyongyang ponnistaa omalle polulleen The Doorsin Riders on the Stormin reitiltä – ja molemmat onnistuneesti.

Täysin Coxonin näkemyksen varaan hommaa ei olisi kuitenkaan kannattanut jättää. Heti levyn kakkosraita New World Towers on bändin uran huonoimpia räpellyksiä, ja myös Ice Cream Man ja Mirrorball tuntuvat tässä seurassa melko turhilta tekeleiltä. Ehkä Coxon (ja bändi) ei halunnut albumin näyttävän ”vajaalta” ajassa, jossa alle kymmenen biisin levyt viestivät automaattisesti inspiraation puutteesta ja fanien aliarvioinnista. Harmi, sillä parempi albumi tästä olisi tullut. The Magic Whip pysyy olosuhteet huomioiden yllättävän hyvin koossa, mutta pienet valuviat repivät sitä yhtä aikaa myös hajoamispisteen rajalle vieville säröille: Blurin terrakotta ei räjähdä uunissa, mutta ei siitä synny myöskään sellaista taideteosta, johon ainekset olisivat olleet olemassa.