Doldrums: The Air Conditioned Nightmare

Sub Pop

Nimens� Henry Millerin vuonna 1945 julkaistusta esseekokoelmasta napannut The Air Conditioned Nightmare on kanadalaisen Airick Woodheadin, eli Doldrumsin, luoma tutkielma peloista ja niiden ymp�rist�ist�. Mik� meit� ahdistaa? Mist� ahdistumme? Kuinka el�� arjen jyr�ss�, kun haluat vain hyl�t� lapsesi ja katsoa rakkaasi kanssa TV:t�? Kadulla makaavaa ihmist� ei huomata, on h�n sitten nukkuva tai kuollut ja l�heisyyden maailmasta on tullut erist�ytymisen kennosto. Ihminen on luonut ahdistuneisuuden innoittamana jo luola-ajoista l�htien, joten ideassa ei sin�ll��n ole mit��n sen vallankumouksellisempaa, mutta puolittain ulkopuolisena Woodhead osaa tehd� tarkkoja havaintoja kuin kymmenen vuotta maailmalla seikkaillut ja takaisin �tuntemattomaan Amerikkaan� palannut Miller konsanaan.

Doldrums veist�� yksil�n ja yhteis�n ahdistuksesta urbaaneja siivuja, joiden moottoreina toimivat elektronisen tanssimusiikin ja punk-asenteen virtaukset. Toistuvat Nine Inch Nails/The Prodigy -kaiut ovat niin selkeit�, ettei niit� edes vaivauduta peittelem��n � mutta toisaalta: miksi v�istell� ilmeist� kun samalla vaivalla voit tehd� kunniaa juurillesi? Siin� miss� em. orkesterit satsaavat raskaisiin valleihin kohoaa Doldrums kuulaampien taivaiden sekaan eteerisemm�ll� polttoaineella, er��nlaisena bladerunneroituna versioina edelt�jist��n ilman raskaita leimoja. Ydin onkin l�nsimaisessa elektronisessa musiikissa, jossa Radioheadin ja kumppaneiden perim� levi�� elinvoimaisena uusien sukupolvien keskuudessa.

Ent� toimiiko t�m� kaikki, kun tarpeettoman pitki� sanoja on k�ytetty yh� uudelleen ja uudelleen, ja aihe on kiistatta synkk�? Alkuun en ollut aivan varma, mutta albumi vaikuttaa kasvavan ja kehittyv�n kuuntelukertojen karttuessa sellaista vauhtia, ett� vastaus on ehdottomasti kyll�. Kyll�.