Doldrums: The Air Conditioned Nightmare

Sub Pop

Nimensä Henry Millerin vuonna 1945 julkaistusta esseekokoelmasta napannut The Air Conditioned Nightmare on kanadalaisen Airick Woodheadin, eli Doldrumsin, luoma tutkielma peloista ja niiden ympäristöistä. Mikä meitä ahdistaa? Mistä ahdistumme? Kuinka elää arjen jyrässä, kun haluat vain hylätä lapsesi ja katsoa rakkaasi kanssa TV:tä? Kadulla makaavaa ihmistä ei huomata, on hän sitten nukkuva tai kuollut ja läheisyyden maailmasta on tullut eristäytymisen kennosto. Ihminen on luonut ahdistuneisuuden innoittamana jo luola-ajoista lähtien, joten ideassa ei sinällään ole mitään sen vallankumouksellisempaa, mutta puolittain ulkopuolisena Woodhead osaa tehdä tarkkoja havaintoja kuin kymmenen vuotta maailmalla seikkaillut ja takaisin ”tuntemattomaan Amerikkaan” palannut Miller konsanaan.

Doldrums veistää yksilön ja yhteisön ahdistuksesta urbaaneja siivuja, joiden moottoreina toimivat elektronisen tanssimusiikin ja punk-asenteen virtaukset. Toistuvat Nine Inch Nails/The Prodigy -kaiut ovat niin selkeitä, ettei niitä edes vaivauduta peittelemään – mutta toisaalta: miksi väistellä ilmeistä kun samalla vaivalla voit tehdä kunniaa juurillesi? Siinä missä em. orkesterit satsaavat raskaisiin valleihin kohoaa Doldrums kuulaampien taivaiden sekaan eteerisemmällä polttoaineella, eräänlaisena bladerunneroituna versioina edeltäjistään ilman raskaita leimoja. Ydin onkin länsimaisessa elektronisessa musiikissa, jossa Radioheadin ja kumppaneiden perimä leviää elinvoimaisena uusien sukupolvien keskuudessa.

Entä toimiiko tämä kaikki, kun tarpeettoman pitkiä sanoja on käytetty yhä uudelleen ja uudelleen, ja aihe on kiistatta synkkä? Alkuun en ollut aivan varma, mutta albumi vaikuttaa kasvavan ja kehittyvän kuuntelukertojen karttuessa sellaista vauhtia, että vastaus on ehdottomasti kyllä. Kyllä.