Ville Karttunen: Lätäkköarkisto

Ville Karttunen tunnetaan sekä lastenmusiikkiyhtye Hullujen Hattusten riveistä että romanttista syna-kitara-elektropophumppaa soittavan Ukkosmaineen koskettimien ääreltä. Nyt herra julkaisee soolona materiaalia joka syystä tai toisesta ei ole sopinut kummallekaan mainituista orkestereista. Pääasiallinen syy on saatekirjeen mukaan materiaalin henkilökohtaisuus. Musiikillisena kehänä on keveähkö suomirock ja muutamia rumpuraitoja lukuun ottamatta kaikki on Karttusen omaa käsialaa.

Osalle materiaalista laatikossa säilytys sooloiluja varten on selkeä syy - spermaa roiskahteleva Rakkausprosentti ei sopisi lastenorkesterin nuoliviineen eikä välttämättä palvelisi myöskään Ukkosmaineen romanttisempaa viettelyä. Toisaalta vaikkapa raukean näppäilevä, öinen avausraita Apuapapua voisi pyllynpesuineen osua melko hyvin myös Hattusten repertuaariin. Onhan siinä toki myös turpiin saamista ja itkun nielemistä - olisiko sitten liian diippiä lastenhumpalle?

Suoraviivainen ja hivenen naivistinen sanailu leimaa myös Lätäkköarkistoa vaikka mistään lapsellisesta ei olekaan kyse. Rakkausprosentin kehokeskeinen härskiys saa ihan toimivaa vastapainoa soiton ja laulun hattaraisen kepeästä duurista. Enemmän mollissa haikeileva Uneliaat silmät pääsee lähelle syvällisemmän rakkausmuiston tunnelmaa. Viidensadan keikan ja kymmenkunnan levytyksen jäljiltä Karttunen ei sorru tökeryyteen mutta todellinen hitikkyys jää saavuttamatta ja sanailussa hän töksähtää välillä turhan suoraviivaiseen sanavalintaan. Rehellisyys on arvo sinänsä ja hyvä että asioista puhutaan suoraan, mutta popmusiikissa töksäyttely on lähes poikkeuksetta vain huono asia. Haikeasti traumoja maalaava Mukava tyttö on hyvä esimerkki joka toimisi paremmin ilman niitä muutamaa vittua ja mulkkua. Pisimmälle haettu rujous viedään paska haisee-kerrolle rakentavalla rock-elämää peilaavalla Living The Dreamillä. Pillua ja pitsaa tekee mieli...

Liian iso osa materiaalista jää ihan kiva muttei sen enempää -osastoon, kuten sinänsä ihan hienosti tunnelmoiva mutta kiteytyksiä kaipaava Juna-asemalla. Hiukan samaa haastetta on eleettömän haikeassa Toipilaissa, jossa toki pisteitä nostaa kauniit duuriaskeleet. Raukeasti mutta kerroksittain rakentava Post-apokalyptinen vesikaakao onnistuu rakentamisessaan näitä paremmin, mutta kaipaisi sekin ehkä vielä jotain. Menevä Varkaudentie rockaavine poljentoineen tuo hyvällä tavalla mieleen jopa YUP:n polveilevine sahauksineen.

Yksi mieleen jäävimmistä iskuista on reippaan iloinen Ruutukaava-ahdistus, jossa on hyvän vireen ohella sopivasti menevyyttä, melodiakaaria ja duurin vastapainona haikeutta. Slovari Pispalan kissat antaa tilaa Karttusen laulun parhaimmillaan oikein komealle väreelle. Kasvatuskaari on myös komea eikä kuulas kitaratiluttelukaan kasvata kappaleesta höttöistä möhköfanttia vaan pienuus ja herkkyys pysyy keskiössä. Päätöksenä isosti mutta kauniisti soiva Ikkunan takana on samoin yksi niistä peukun nostavista hetkistä. Karttusen pöytälaatikkomateriaali tarjoilee hyviä pilkahduksia ja kokemus näkyy hyvällä tavalla, mutta sellaista biisillistä virtuositeettia jolla levy nousisi pakkohankintalistalle ei ole onnistuttu tiivistämään ihan loppuun asti mihinkään albumin kahdestatoista luvusta.