The Prodigy: The Day Is My Enemy

Take Me To The Hospital/Cooking Vinyl

Englantilaisen konemusiikki-legendan The Prodigyn kuudes studioalbumi ei ole mikään käänteentekevä merkkipaalu tai musiikin lajityyppien uudistaja. Silti se ei myöskään ole huono levy. Tanssipunkin, breakbeatin ja rave-kulttuurin perimästä edelleen tutun Prodigymäisesti ammentava, maestro Liam Howlettin ja mikkimiesten Maxim Realityn ja Keith Flintin muodostama trio kuulostaa omalta itseltään, mutta ei sorru pelkästään turvallisen turtuneesti kierrättämään omia eväitään. The Day Is My Enemy ei ole mikään kulahtanut egonpönkitys vaan oikeasti luonnollisesta Prodigy-patinastaan huolimatta jopa tuoreen kuuloinen, kipakka, ärhäkkä ja vihainen pläjäys tanssilattian räjäyttäjää. Ainoa ongelma on speedissä juoksevan neulansilmäisen cityketun kulmahampaiden pieni kuluma - todellisia instant-hittejä tai yhtyeen legendaarisimpia killereitä haastavia yksittäisiä puraisuja ei ehkä irtoa. Sanon ehkä, koska biiseillä on tapana kasvaa tai lopahtaa ajan myötä.

Silti albumi on - edellisen paketin, vuoden 2009 Invaders Must Die -levyn tapaan - etenkin alkupuoleltaan parhaimmillaan todella tykki. Erityisesti kipakka Nasty, komeasti juokseva ja mukavan likaisesti jurnuttava Rebel Radio ja teemaansa sopivasti pari pykälää avarammin kaartava Wild Frontier vahvistuvat kuuntelu kuuntelulta. Aggressiivisen jyty avaus, raukealla naislaululla Cole Porterin klassista kappaletta lainaava The Day Is My Enemy, Sleaford Modsien kanssa moshaava Ibiza ja teollisen kolkko, samaan aikaan hikinen ja etäinen Destroy tulevat heti perässä.

Kokonaisuus ei notkahda kärjen takana, mutta ihan yhtä iskevää ei pidemmän päälle irtoa. Metallinen Rok-Weiler iskee eniten nimellään, psykedeelisesti huojuva Beyond The Deathray toimii sinänsä loogisesti maalailevana palautumisena kipakampien tanssijalkojen välissä mutta yksittäisenä raitana menisi ohi. Flux Pavilionin vahvistama Rhythm Bomb on suoraviivaisuudessaan ihan hyvä, jykevän uhkaava mutta toimivan sulava Roadblox yhdistää yön koleita huuruja osuvasti rave-pippaloiden neonvaloihin ja hikinen Get Your Fight On toimii muttei kasva enää useammalla kuuntelulla eli ei varsinaisesti kaappaa mukaansa.

Päätöskolmikosta itämaista lurittelua ärhäkkään tanssipunkkiin yhdistelevä Medicine alkaa hyvin mutta jumahtaa hiukan, tuhnusti iskevä Invisible Sun onnistuu koristamaan raukean raskaasti messuavaa jumitustaan hiukan mielenkiintoisemmin ja Wall Of Death on jälleen päällekäyvempi vauhdikas paukutus jonka tahdissa levy päättyy hyvällä energialla. Ihan alkupään hurmokseen bändi ei The Day Is My Enemyllä loppuun asti yllä, mutta vaikka vanhoja Prodigy-klassikoita ei kovin usein enää kaipaa niin kyllä tällekin albumille löytyy tilaa vuoden 2015 soittolistalta.