Sufjan Stevens: Carrie & Lowell

Asthmatic Kitty

Detroitilaisen laulaja-lauluntekijän Sufjan Stevensin tuorein albumi on samalla paluu sekä miehen artistiuran folk-juurille että Stevensin omaan lapsuuteen. Siinä missä menestyslevyt Illinois ja Michigan sukelsivat teemoillaan kyseisiin osavaltioihin, on Carrie & Lowell sukellus Stevensin äidin Carrien ja isäpuoli Lowellin vaikutukseen nuoren Sufjanin kasvuun ja kehitykseen, lapsuuden kesiin ja onnen ja surun hetkiin. Pelkkä aihepiiri jo loisi albumille intiimin ja miltei tunnustuksellisen tunnelman. Silti Stevens ylittää jopa itsensä musiikillisesti onnistumalla kuulostamaan samaan aikaan sielukkaan rehelliseltä ja hauraalta muttei sorru (ainakaan liikaa) sentimentaaliseen melankoliaan. Vaikka kasvaminen etäisen, mielenterveys- ja päihdeongelmaisen äidin kanssa on ollut Stevensille rankkaa, silti levyltä paistaa kaihon ohella jatkuvasti ilo ja kiitollisuus hyvistä hetkistä. Stevens on ainakin tämän albumin äärellä hyvin sinut taustansa kanssa. Aurinko kurkistaa aina pilven takaa, vaikka välillä pilvet ovatkin melkoisen isoja...

Tarinoiden lisäksi Stevens pitää itsensä keskiössä myös musiikin osalta. Sivutukea antavat Laura Veirs ja kumppanit jäävät selkeiksi mausteiksi. Stevensin kuiskaavan pehmeä laulu ja kitaranäppäily tai pianotunnelmointi ovat ne kivijalat joiden päälle rakennetaan. Albumi on samaan aikaan ajattoman rauhallinen ja linjallisesti heleälle näppäilylle uskollinen mutta myös kantaa yksittäisillä kappaleilla.

Riisutusti näppäilevä, laulua hienosti tuplaava ja falsettiin asti kuiskauksellaan yltävä avausraita Death With Dignity on yksi koko levyn tähtihetkiä. Kuulas pianoväliosa, sanallinen anteeksianto äidille, pehmeys... Rima pysyy vähintään yhtä korkealla Should Have Known Betterin mollivoittoisemmalla, rakeisen ajattomalla kaihoilulla. Viipyilevyys kohtaa hienosti etenevyyden. Paljon ei tapahdu, mutta juuri se korostaa entisestään hillittyjä mausteita, pehmeitä iskuja ja kuulaita kaaria. Stevens on aina kuulostanut hyvältä mutta liekö koskaan ihan näin hyvältä?

Isommin tai ehkä enemmän avarammin rakennettu All Of Me Wants All Of You on kokonaisuudessa tärkeällä paikalla, nostaa albumin hiukan jykevämpään liitoon vaikka alusta asti levyä leimannut riisuttu ja äärelleen pysäyttävä sielukkuus loistaa yhtä vahvasti myös tästä kaunokaisesta. Askeleittain kasvava jylhyys laskee hienosti uneliaaseen urkuun. Yksi helposti kokonaisuudesta sinkuksi irtoava sävellys on huohottava Drawn To The Blood, jossa ei ole mitään liikaa eikä liian vähän - paitsi ehkä lopun haahuilussa. Heleän hilpeä näppäily Eugene lämmittää ja äidin kuolinpäivään sukeltava Fourth Of July pysäyttää. Levyn hienoimpiin hetkiin lukeutuu myös The Only Thing joka keventää jälleen pienieleisellä heleilyllä jolla vastapainoittaa kappaleen suurta surullisuutta. Tässä ehkä hienoiten paistaa samaan aikaan sekä ilo että suru.

Albumin nimibiisi haikeilee kuvankauniisti äidin ja isäpuolen suhteesta, John My Beloved sykkii pehmeästi töksäytellen ja No Shade In The Shadow Of The Cross näppäilee uneliaan lämpimästi, venytellen raukeasti kuin kissa päiväunilta noustessaan. Blue Bucket Of Gold kasvaa riisutusta näppäilystä lähes aavemaisesti ja päättää levyn humisevaan raukeuteen.

Mitä tästä nyt sitten keksisi valittamisen aihetta tai lisäkehuja - tästä joko pitää paljon tai sitten ei. Upea levy!