Oceanwake: Sunless

Vicisolum

Neljä biisiä ja noin 43 minuuttia. Siinä lukuja jotka kertovat paljon tästä kotimaisesta doomin ja post-metalin välimaastossa seikkailevasta kotimaisesta orkesterista. Kappaleiden tunnelmallisiin maaleihin ei ole kiire ja palikoita maltetaan pinota hitaasti ja rauhallisesti, jotta lopussa kiitos seisoo varmasti riittävän korkean jalustan päällä. Vai seisooko? Etenkin metalin puolella hitaassa rakentelussahan on tarkoitus lunastaa kliimaksikohdissa kaikki se vaiva ja aika, joka on kulunut vallien ja tornien pinoamisessa, joten Oceanwaken harvoilla piikeillä koristeltu metallivuoristo joutuu nojaamaan vahvimpiin kohtiinsa poikkeuksellisen paljon.

Avausraita The Lay of a Coming Storm on päälle viidentoista minuutin mitassaan juuri niin eeppinen ja runsas metallimankelointi, kuin mitä mitta ja nimi antavat ymmärtää. Kappaleen monet tasot, teemat ja ulottuvuudet ovat mestarillisen rakennustyön tulosta, eikä siirtymä toisena soivaan Parhelioniin voisi olla sulavampi tai luontevampi. Näitä raitoja kuunnellessa voi kuvitella itsensä korkealle rantakalliolle myrskyisänä päivänä, jolloin aurinko saattaa hetkeksi pilkahtaa esiin, mutta luonnon kahlitsemattoman voiman voi jatkuvasti tuntea vellovan meren tyrskyissä, voimakkaassa tuulessa ja alla vavahtelevassa kalliossa. Doom ja post-metal ovatkin vain eräänlaisia suuntaviivoja, tai ylimalkaisia postinumeroita, jotka antavat suunnilleen oikean ilmansuunnan, mutta yhtyeen tärkein voima on sen soundissa, joka puhkeaa jo kukkaan hetkittäin, vaikka pieni lisä persoonallisuudessa ei taatusti haitaksi olisikaan. Yhdessä kaksi ensimmäistä kappaletta muodostavatkin jo eräänlaisen minialbumin, jota jatketaan kahdella muulla raidalla.

”Bonuksista” ensimmäisenä kuultava Avanturine ottaa lyhyemmässä (vain hieman yli 8 minuuttia) mitassaan käyttöön vahvemman jyräyksen ja painot tuntuvat vain lisääntyvän tangossa kun ankkuriraita Ephemeral päästetään irti. Albumin jälkimmäisellä puoliskolla Oceanwake onkin metallisempi, karumpi ja suorempi, välttäen silti viisaasti turhan suorat death rynkytykset.

Sunless kärsii hieman kaksijakoisuudestaan, mutta vaikka levyn ääripäät yltävät yllättävänkin kauas toisistaan, kokonaisuus ei hajoa kovinkaan pahasti. Kaiken massiivisuuden ja voiman keskelle olisi tosin voinut tipauttaa vielä pari lyhempää osuutta, kenties jopa kokonaisia kappaleita, jotka olisivat jakaneet raskasta piirasta useampaan lohkoon.