Noel Gallaghers High Flying Birds: Chasing Yesterday

Sour Mash

Hyvät uutiset: Noel Gallagher alkaa löytää artistiminäänsä. Siinä missä sinänsä mainio soolodebyytti nojasi lähes pelkästään eeppisiin kerrasta päähän -kertosäkeisiin ja tarttuviin melodioihin, Chasing Yesterday kurkottaa muihinkin suuntiin - hienovaraisesti, mutta kuitenkin. Huonot uutiset: miehen pakkomielle leikkiä silloin tällöin myös rokkilaulajaa - jota hän ei alkuunkaan ole - alkaa saada paikoin surkuhupaisiakin piirteitä. Gallagher ei myöskään ole oppinut 1990-luvun kulta-aikojen virheistään: tältäkin levyltä on jätetty pois parempia lauluja kuin albumille on päässyt.

Kenties paras ja pahin esimerkki on jo Oasiksen alkuajoilta peräisin oleva Lock All the Doors. Jos Gallagher koki pakottavaa tarvetta saada albumille jotain "rokkaavaa" (johon hänen keskinkertainen taustabändinsä ei oikein edes kykene), miksi ihmeessä hän ei ole valinnut siihen tarkoitukseen bonuslevylle jätettyä erinomaista Freaky Teethiä, johon hänen äänensäkin istuu paremmin? Lock All the Doors voisi toki taipua kelpo rokkibiisiksi, jos sen levyttäisi vaikkapa Manic Street Preachers. Tai - pakkohan se on uskaltaa sanoa - jos laulajan nimi alkaisi ällällä, loppuisi ämmään ja kokisi sukurasitusta Noelin kanssa.

Kammottavalla kansitaiteella siunatulta levyltä huokuu kuitenkin itsevarmuus ja -tietoisuus: stadionkeikat ovat historiaa, mutta menneisyyden kanssa ollaan sinut. Jopa niin hyvin, että albumi on kieli poskessa nimetty eilisen haikailemiseksi. Ja kun vastustajalle on annettu ase, niin Gallagher on päättänyt antaa jykevän astalon toiseenkin käteen: Ensisingle on raivostuttavan tarttuva lallattelu (joka alkaa tuntua jossain vaiheessa kuulijalle lällättelyltä), mutta kuuntelukertojen kasvaessa se alkaa kerätä hyväksyviä nyökkäyksiä. Laulun "persoonallinen" nimi (In the Heat of the Moment) kirvoittanee meheviä argumentteja ja tekee kaikkea ja kaikkia perinteisesti haukkuvasta äksystä Noel-sedästä helpon maalitaulun.

Gallagherin omimmalla alueella - klassisessa, loppuun asti hiotussa melodisessa popissa - hän ui kuin kala vedessä. Kiireetön Riverman on ilmavine saksofonisooloineen melko odottamaton ja komea avausbiisi. The Girl with X-Ray Eyes sopisi David Bowien 1970-luvun alkupuoliskon albumille tai Sueden kulta-aikojen kovatasoiseksi b-puoliballadiksi. Ballad of the Mighty I on lungisti groovaava pop-laulu, vähän kuin debyytin Aka…What a Life! -singlen kehittyneempi isoveli tai -sisko. Mutta näiden kaikkien jälkeenkin The Right Stuff on se, joka vetää maton alta. Täysin pakottoman oloinen ja kertosäkeetön avantgarde-avaruusjazz-psykedeliajamittelu kauniilla naistaustalaululla on kuin toisesta maailmasta, mutta istuu kokonaisuuteen täysin saumattomasti. Huomioitavaa on myös se, että Gallagher malttaa tällä albumilla luopua ns. kolmen kertauksen maneeristaan silloin kun se ei istu lauluun. Poikkeuksena The Dying of the Lightin kiireetön tunnelmointi, joka toimii aivan eri tasolla kun sitä esitetään pelkän kitaran ja pianon säestyksellä. Levyllä soittava bändi ei tuo kappaleeseen mitään hyvää ja bonuslevylle jätetty mainio Revolution Song olisi ollut paljon pirteämpi vaihtoehto.

Toisin kuin Oasis, High Flying Birds kuulostaa tälläkin levyllä paremmalta kuin livenä. En löydä tälle muuta selitystä kuin artistin itsensä, sillä Gallagher soittaa albumilla peräti kahdeksaa eri soitinta. Albumin miellyttävästä ja rikkaasta mutta hengittävästä äänimaailmasta tuli ensimmäisillä kuuntelukerroilla mieleen Kentin 2000-luvun koneeton soundi, eikä se vieläkään väärältä lausunnolta tunnu. Joka tapauksessa enemmän Pink Floydia kuin Beatlesia tai Rollareita. Mitään sanottavaa dyslektiasta kärsivällä Gallagherilla ei perinteisesti ole, mutta joukkoon on eksynyt jälleen hyviäkin rivejä: It's a shame how a memory fades to grey/We let love get lost in anger chasing yesterday. Tai ehkä se tärkein sanoma ainaisille Oasiksen perään mankujille onkin näin yksinkertainen: It's alright/You know we can't go back.