Amusia: Kaikkea ei ole vielä kerrottu

Omakustanne

Alussa soi majesteettinen intro, josta kasvaa pian, vain vajaan minuutin kuluttua, Onnenpuu, levyn ensimmäinen varsinainen kappale jonka jykevissä holveissa äänellä on tilaa heijastella tunteiden koko väriskaalaa. Eikä tämä henkilökohtaista voimaa ja lämpöä huokuva vaikutelma suinkaan heikkene, vaan jatkuu tasaisena halki koko debyyttialbumin. Porilaisen Amusian soundi kuulostaakin heti kättelyssä kirkkaalta, vahvalta ja persoonalliselta, ja saavutuksen suuruus vain kasvaa kun ottaa huomioon, että hartiapankilla työstetty esikoisalbumi on julkaistu omakustanteena.

Runsailla koskettimilla/synilla tuettu pop on rahdun rock, se on sielultaan tunnelmallista, luoden kuvia siitä samasta maailmasta mistä Pariisin Kevät ja NYPC kertoivat ensimmäisillä albumeillaan. Ironisesti nimetty Amusia osaa kuitenkin löytää omat kuvakulmat, mikä erottaa sen tehokkaasti vertailukohdista. Esimerkiksi vihaisesti koliseva Ollaanko tyhjii huutaa ilmoille kuin popimpi versio Tuvalusta, omaten silti inhimillistä tarttumapintaa ja tehden reilusta neljästä minuutista aivan omanlaisensa kokemuksen. Samoista aineksista kudottu Auttakaa nyt saatana lähentelee sisaruksensa tavoin radiohitin määritelmiä, sillä kappaleen reipas kulku, tarttuvat palat ja napakka mitta piirtävät ruksit juuri oikeisiin bokseihin. Biisinipun kirkkain helmi on kuitenkin Kannen alla, jonka yksinkertaisissa ja samalla monimutkaisissa käännöksissä on sitä puhdaslinjaista neroutta josta suuret kappaleet syntyvät. aika näyttää kasvaako tästäkin sellainen.

Esikoisen biisit ovat syntyneet vokalisti Tuija Nyrhisen kynästä ja työn jälki on niin vakuuttavaa, että albumi oli nostettava esiin, vaikka se ilmestyi jo alkuvuodesta. Kannattaa pistää nimi mieleen, sille Amusian leirissä on muhimassa kotimainen pop-yllätys.