Jesse Malin: New York Before The War

Velvet Elk/One Little Indian

Jesse Malinin oma bändihistoria kuuluu miehen soolouralla. Teininä riehuttu hardcore-ura Heart Attackissä ja myöhemmin glam rock-yhtye D Generationin glitteri ovat alusta loppuun jossain roolissa mukana myös tuoreella New York Before The Warilla, vaikka laulaja-lauluntekijänä mies painottaakin enemmän Neil Youngin kaltaista avaramman bluesrokkaavaa tunnelmointia. Malinin soolouran alun aikaiset tribuuttibiisit Bruce Springsteenille ja The Clashille antavat itse asiassa aika hyvän kuvan siitä missä mies musiikillisesti viihtyy.

Malinin perinteisiin kuuluvat nimekkäät vieraat ovat mukana myös tällä kertaa, mutta Wayne Kramerin tai Peter Buckin kitarointi ei vie valokeilaa Malinilta taikka New Yorkin soittajakermasta kootulta yhtyeeltä, eikä sitä tee myöskään Hold Steadyn nokkamies Craig Finn Bar Lifen vokaaleissa. Viiden vuoden levytystauon päättävä Malin pysyy hienosti keskiössä ja onnistuu pitämään musiikin kiinnostavana koko 13 raidan albumimitan. Kynnyskysymys on oikeastaan löytyykö joukosta tarpeeksi pysäyttävyyttä, arpisuutta tai koukkua nostamaan levyn oman sarjansa ajattomien klassikoiden joukkoon?

Vaikka New York -levy on kohtuullisen tasaisesti hyvä, täytyy edelliseen vastata että ei ehkä aivan tarpeeksi. Ainakaan klassikkosarjaan, ainakaan näillä kuunteluilla. Toki vuoden 2007 Glitter In The Gutter -albumin arviossa kaipailtuun syvyyden tarpeeseen Malin vastaa onnistuneesti.

Haikean kaihoisa The Dreamers avaa hyvin, öistä kuulautta harkitun rosoisilla särösivelyillä koristava viipyilevä heleily saa heti höristämään korvia. Sen perään enemmän duurissa jammaileva letkeä ennakkosinkku Addicted toimii hyvin toisen laidan koukuttajana, vaikka hyvästä vireestä ja rennosta otteesta huolimatta biisi ei ehkä nousekaan levyn eturivin hetkiin. Ei mitään vikaa muttei sellaista erityisyyttä jolla kestää aikaa. Rokkaava Turn Up The Mains rouhii mukavasti nytkien mutta välttää tukkoon soittamisen tai turhan hötkyilyn sudenkuopat. Fonisoolosta viimeistään tulee mieleen Michael Monroemainen juureva katurock.

Punk-legenda Sheena Is A Punk Rockeria nimellään kunnioittava mukavan koukukas ja helposti rullaava Oh Sheena on hengeltään enemmän Springsteen-rockaava kuin punk. Unelias slovari She´s So Dangerous nousee rennolla sielukkuudellaan omiin suosikkeihini, vaikka pientä paikallaan junnaustakin on havaittavissa. Ehkä melkein kuusi minuuttia on hiukan liikaa? Kepeästi näppäilevä The Year That I Was Born tuo mukavaa vastapainoa edellisen tummemmalle tunnelmalle. Tuntuu että ainakin tällä levyllä Malin on parhaimmillaan leppoisimmillaan, vaikkei mies jylhemmissäkään hetkissä sorru puristamaan liikaa.

Kuulaasti kaartavan Boots Of Immigrationin reippaan rosoinen särö ja iloinen menevyys luovat hyvät keitoksen keskenään, biisin kasvatus hoituu sulavasti ja hyvä laukka saa jammaamaan mukana. Kramerin kitarasoolon vahvistama Freeway vaaniskelee öisellä sykkeellä muttei kuitenkaan raskaalla dieselillä vaan keveämmin. Ärhäkkyyttä on muttei lopulta ainakaan liian karvaisesti. Hattarainen poppisbluespala Bent Up svengaa pienesti, herkutellen vaivihkaisesti kapakkipianolla ja huuliharpulla. Letkeän raukea She Don´t Love Me Now on veikeällä riisutulla ilmeellään ja sielukkaan ajattomalla koukullaan yksi levyn herkkupaloista. Voi olla sentimentaalinen ihan pilke silmäkulmassakin.

Huuruisesti alkava Deathstar rokkaa kivasti hiukan humalaisella vinoaskeleella, REM-mies Buck tuo ehkä tullessaan I Would Do It For You -haikeiluun emobändinsä ajatonta kaarta. Päätöksenä soiva Bar Life Craig Finn -vahvistuksineen pysähtyy tunnelmoimaan, kasvatellen harkituilla askelilla mutta ilman parhaimmillaan levyltä irtoavaa irtonaisuutta ja kepeyttä. Jos nyt ei varsinaisesti jäykkää tai väkinäistä niin ainakin hiukan teatraalista. Hyviä hetkiä on kuitenkin enemmän ja ne hehkeimmät hetket saattavat nostaa levyn arvoa entisestään pitkässä juoksussa. Nyt päädytään hyvään muttei erinomaiseen.