Dan Deacon: Gliss Riffer

Domino

Yhdysvaltalaisen Dan Deaconin luoma pop kuulostaa edelleen täysin omalta ilmentymältään ja uuden vuosikymmenen toisella pitkäsoitolla herran elektroninen maksimalismi ja kerrostettu noise-pop ovat nousseet taas uudelle tasolle. Enemmän onkin Deaconin tapauksessa huomattavasti enemmän ja Learning to Relaxin kaltaisilla raidoilla kaikkien mittareiden maksimit paukkuvat iloisesti, kun herra kuorruttaa kappaleensa yhä uusilla ja uusilla kerrostumilla.

Gliss Riffer onkin kuuntelukokemuksena suorastaan hengästyttävä, Deaconin modernin ”wall of soundin” jyrätessä kuulijan tanssilattiaan. Moderniin menomusiikkiin usein yhdistetty elektronisuus ei tarkoita välttämättä sieluttomuutta tai kylmäkiskoisuutta, ja tämän jos minkä Gliss Riffer näyttää toteen. Kappaleiden fokus siirtyy nopeasti pisteestä toiseen, vaikka lauletuilla biiseillä on keskimäärin mittaa reilusti päälle neljä minuuttia. Elämä on lyhyt ja Deaconin lyriikat tuntuvat käsittelevän tätä aihetta huomattavasti syvällisemmin, kuin mitä ensi kuunteluilla tulee helposti ajatelleeksi. Levyn päättävät instrumentaalit Take It to the Max ja Steely Blues tuntuivat aluksi kuin normaalin levyyn paiskatulta EP:ltä, mutta päälle vartin ”bonuskierros” on lopulta kenties se kiekon odotetuin hetki.

Deaconin luoma äänten kakku on korkea, paksu ja täynnä niin monenlaisia makuelämyksiä, että sen pop-siivuille on todella annettava aikaa ja tilaa. Tämä ei ole taustamusiikkia, eikä sitä tulisi kohdella moisena, mutta elektronisen ja hieman erilaisen popin ystäville tässä riittää yllin kyllin riemunaiheita.