Diana Krall: Wallflower

Universal

Ensireaktio Diana Krallin uuteen albumiin on hivenen luotaantyöntävä: Desperado, Sorry Seems to be the Hardest Word, California Dreamin'...eikö ihan oikeasti löytynyt mitään muuta laulettavaa? Sen jälkeen alkaa kuitenkin hahmottua, että artisti tekee kunniaa nuoruutensa ääniraitaan kuuluneille pehmorock-hiteille - ja haluaa riisutuilla versioilla tuoda niihin jotain uutta kulmaa.

Tästä seuraa kuitenkin seuraava ihmetys: mitä Bob Dylan -harvinaisuus Wallflower tekee joukossa ja miksi hittislovareiden coverointi on nimetty sen mukaan? Symbolista merkitystäkin saa hakea aika kaukaa, sillä Krallin tumma ja matala ääni on näiden sovitusten pääinstrumentti ja artisti on nimenomaan parrasvaloissa, ei seinäruusuna.

Dylanin tavoin folkin puolelle menevä Jim Croce ei myöskään sovi samaan kuvaan Gilbert O'Sullivanin, 10cc:n ja The Eaglesin juustoisimman linjan kanssa (bändin myöhäistuotantoa edustava I Can't Tell You Why). Kaikkein vähiten 1970-1980-luvun "pehmisbiisien" konseptiin istuvat Randy Newmanin vuonna 1995 säveltämä umpitylsä Feels Like Home tai Paul McCartneyn ennenjulkaisematon If I Take You Home Tonight, Maccan vuoden 2012 Kisses on the Bottom -albumin jämäraita. (Krallin bändi oli McCartneyn taustabändinä tuolla levyllä).

Mikään edellä mainittu ihmettelyn aihe ei sinänsä liity siihen, mitkä kappaleet albumille sopivat, mutta jokainen levy jolla on 10cc:n I'm Not in Loven kaltaisia kammottavuuksia tarvitsee ankaria perusteluja. Eikä tietenkään vähiten silloin, kun artistin perheeseen kuuluu musiikin kävelevä tietosanakirja Elvis Costello.

Krall on kuitenkin mainio tulkitsija, mikä vetää kokonaisuuden niukasti plussan puolelle. Hän säilyttää kappaleiden melodialinjat, mutta liukuu tyylikkäästi myös yhtä paljon omaan kokemusmaailmaansa, ottaen lauluja haltuun. Erityisesti California Dreamin', Superstar, Alone Again (Naturally) ja oivasti valittu päätösraita, Crowded Housen Don't Dream It's Over, saavat uutta ilmaa siipiensä alle (oivasti siksi, että varsin lällyissä maisemissa seikkaileva albumi päättyy hyvinkin painaviin sanoihin you know they won't win). Loppupuolisko ei kuitenkaan muilta osin valitettavasti yllä alkulevyn tasolle.