Matthew E. White: Fresh Blood

Domino

Matthew E. White keräsi vuoden 2012 soolodebyytillään Big Inner mm. Uncutissa hehkutusta modernin americanan yhtenä parhaista albumeista. Nyt White tarjoilee jatkoa läpimurrolleen. Soolouransa ohella aiemmin rock -yhtye The Great White Jenkinsissä mukana ollut White muun muassa johtaa jazz-yhtye Fight The Big Bullia ja luotsaa Spacebomb Recordsia, joka operoi monenlaisen musiikin parissa, tarjoten oman talon bändin ja soundin nauhoituksia varten. Tämä soundi kumpuaa vahvasti soul-mestarien Marvin Gayen ja Stevie Wonderin intiimistä lämmöstä ja leimaa vahvasti myös Whiten omaa materiaalia. Tälläkin levyllä kuullaan Spacebomb -bändiä ja -torvia.

Fresh Blood ei kuitenkaan ole niin käänteentekevä eikä laatusanoilla mässäilevä kuin edeltäjänsä. Vaikka pehmeästi kuiskaava ja tyylikäs soundi säilyy alusta loppuun ja White hallitsee sekä avausraita Take Care My Babyn heleästi svengaavan silittelyn että Rock & Roll Is Coldin vauhdikkaammin rullaavan keimailun ja Fruit Treesin kohtalokkaamman koleuden, ei albumi hyvästä pohjavireestään huolimatta nouse aivan sellaiseen liitoon jolla debyytin kaltainen hehkutus olisi perusteltua. Toki turhanpäiväisyys loistaa poissaolollaan ja pienet harkitut nyanssit pitävät koko albumimitan touhun plussan puolella. Se jokin uusi ja ihmeellinen tai arjen yläpuolelle nousevat hitit kuitenkin uupuvat.

Avainpelaajana säilyy koko ajan Whiten pehmeä laulu, vaikka muitakin lauluääniä kuullaan maestron tukena. Soundillinen näkemyksellisyys on se toinen kulmakivi, hienostunut ja samaa punaista lankaa seuraava ilme pysyy hienosti yllä riippumatta sävyistä. Raukeasti pohdiskelevasta ja heleästi maalaavasta asteittain nouseva Holy Moly nousee omaan korvaan hienolla kasvatuksellaan esille kun taas Circle ´Round The Sunin eleetön hippeily jättää hiukan kylmäksi vaikkei varsinaisesti ärsytä. Raukeasti hymyävä Feeling Good Is Good Enough nostaa ajattomuudellaan ja positiivisuudellaan käyrää, lopun nan-naa-nattelu tarjoilee vielä reippaudellaan ja pianon pimputtelullaan kliimaksia.

Pysähdys hoituu Tranquilityn öisellä haaveilulla josta ei tahdota oikein nousta edes vaivihkaisilla noise-elementeillä. Toisaalta jotain lupaava mutta sittenkin sitä lopulta tarjoamatta kulkeva vaaniskelu pitää mielenkiintoa yllä. Jumitus jää kuitenkin vaikutelmaksi. Hipsutteleva Golden Robes tukevoituu paikoin jykevilläkin mausteilla, Visionin kiireetön mutta monikulmainen kasvattelu on aste pari energisempää ja biisi nouseekin jotenkin huomaamattomasti albumin eturiveihin. Siihen perään heleä, raukea ja pehmeästi rullaava Love Is Deep on kelpo päätös kelpo albumille.