Pekko Käppi & K:H:H:L: Sanquis Meus, Mama!

GAEA

Vuoden 2007 soolodebyytillään suomalainen musiikin monitaitaja, erityisesti perinnesoitin jouhikon uuden tulemisen airuena mainetta luonut Pekko Käppi liikkui psykedeelisen etnofolkin maastoissa. Vuoden 2010 satoa olevalla Vuonna -86 -albumilla Pekko yhdisti noise-efektit perinnemaisemiin, lopputulemana homma karkasi hiukan liikaa päämäärättömään haahuiluun, joka hypnoosipyrkimyksessään eksytti kuulijan apaattiseen suonsilmään. Nyt neljännellä levyllään Pekolla on ympärillään Tommi Laineen ja Nuutti Vapaavuoren täydentämä akustisesti rikas yhtye K:H:H:L ja ehkä sitä kautta folkin avaruuteen on saatu juuri sellainen hypnoosi ja potku jota siihen itse olen Pekolta kaipaillut ja joka live-muodossa onkin löytynyt. Musiikki ei missään nimessä ole pelkkää folkia vaikka sen elementtejä löytyy lähes joka raidalta. Sanquis Meus, Mama! on koukuttava, pop-melodisesti rikas mutta samalla ajattoman kestävän tuntuinen teos.

Heti hypnoottisesti keinuva avausraita Mun vereni suuntaa kansallisperinteiseen arjen voodoon syville vesille mukavan tarttuvalla wahwah-svengillä. Sanquis Meus, Mama! -albumia leimaa alusta loppuun hypnoosin eteenpäin pyrkivyys, monessa kohtaa lähes hikinen pyörre. Emännät mua pyyhkivät verisillä paidoillaan -mantra kasvattaa komeaan pelinavaukseen vielä upean kliimaksin. Piika Kaarin on soitoltaan suoraviivaisemmin valoisampi, enemmän iltapäiväisen leppoisa mutta tarinaltaan yhtä lailla magian ytimessä. Piilevällä "pirullisuudellaan" leppoisa kaihoilu nousee levyn tähtihetkiin, pinnan alla väreilee vaikka vesi olisi tyven. Erittäin kova aloituskaksikko.

Bluesahtava hypnoosi on minulle se millä albumi eniten koukuttaa. Ruumiin tomua hengästyttää, rokkaavasti askeltava Kuka pelkää petoa? yhdistää hiukan kevyempää laitaa jymäkkään huohotukseen ja Kauko Röyhkän sanoittama päätösraita Veri verestä svengaa vaaniskellen mutta mainiolla potkulla. Biisin päättävä harras mieskuoro on upea elementti.

Kauniin utuinen Rakastatko minua? on Piika Kaarinin ohella sitten sitä toista puolta, haaveilevampaa utupilveä. Toni Tapanisen sanoilla kulkeva Laihan koiran haukku ei kuulu taivaaseen on myös kevyempää puolta, vaikka nouseekin aina säröön ja isoon maalaukseen asti. Lyhyt M:O:K on hiukan välisoittomainen mietiskelypala levyn toisen puolen alkuun, eniten ehkä sitä haahuilua mutta ei liikaa. Kipakoimman iskun tarjoilee säröllä kaahaava Jussi-setä, jonka hypnoosi on enemmän jykevää psykedeliarockia. Hiukan samanlaista rutinaa on myös Kokkovirressä mutta huomattavasti kepeämmällä leimalla. Monipuolinen, paljon pintansa alle kätkevä, sävykkyydestään huolimatta linjakas mutta ennen kaikkea mukaansa tempaavan koukukas teos. Tässä vaiheessa oikein hyvä, mutta klassikoksi kasvaminenkin on ajan patinoimana mahdollista.