Ville Leinonen: ISI

GAEA

Juice Leskinen lauloi jo 1980-luvulla, miten hölmöt pannaan etualalle ja nerot taa. Tämä kehitys on jatkunut äärimmäisyyksiin ainakin kulttuurikentässä. Jos kuulee sanat "eturivin artisti", kannattaa yleensä sulkea korvansa ennen kuin musiikki ehtii alkaa. Sitten on heitä toisia, kuten Ville Leinonen, joka on seissyt suomalaisen musiikin takarivin taavina vuosituhannen alusta saakka: siitä lähtien, kun hän Valumon debyyttilevyn ensi säkeissä avasi portit unimaailmaan ja pyysi tulemaan mukaan.

Ironista tai ei, juuri tuo hetki on niitä harvoja, jolloin Leinonen on joutunut tinkimään taiteellisesta visiostaan. Levy-yhtiöpomo Epe Helenius halusi ensilevystä kaupallisemman bändilevyn, joten artisti teki haluamansa albumin vasta seuraavan vuoden Kimaltavia unelmia -klassikollaan. Helenius oli oikeassa: kypsyttely kannatti. Ja tuleehan tuosta unimaailmaan kutsumisesta hiukan parempi ja helpommin lähestyttävä tarina yleisölle kuin kakkosalbumin avaussäkeistä: kultasiipinen silkkiperhonen liitelee mun luo halki usvaniittyjen...

Sen jälkeen Leinonen ei ole antanut periksi, vaikka monesti se olisi ollut taloudellisesti ja kenties henkisestikin helpompi tie. Vaikka kompromisseja on varmasti jouduttu tekemään, muusaa on seurattu Valumon rokkimeininkien läpi uran toisen mestariteoksen Suudelmittaren maailmanmusiikkiin, ison bändin finnhits-covereihin, uusiin näkemyksiin kansanlauluista sekä ohuempaan yläpilveen vieneisiin avantgarde-tutkielmiin (Majakanvartijan uni ja harmillisen vähälle huomiolle jäänyt Auringonsäde/Pommisuoja). Mutta taso on pitänyt. Näiden lisäksi katalogissa on vielä vieraileminen rocksteady-reggaesolistina sekä pienen profiilin julkaisut Samhainin aidosti pelottavaa horror punk -versiointia sekä kokeellista äänimaisemointia.

Olisi liian laiskaa ja ilmeistä leimata ISI kliseisen paluu juurille -myytin mukaisesti, sillä se on (jälleen kerran) niin monella tapaa erilainen kuin Leinosen aiemmat albumit. ISIn maailma ei ole yhtä raadollinen kuin parilla aiemmalla kokeellisemmalla levyllä, mutta yhtä vähän se on myöskään Leinosen luomaa fantasiaa keijutähtösistä ja luonnonhengistä. ISI on kasvutarina perheestä. Ei välttämättä yhdestä ja samasta perheestä (tai yhdestä ja samasta ISIstäkään), vaan perhe-elämästä ylipäätään. Maailmasta, jossa jotain poistuu, kun tilalle tulee paljon tärkeämpää.

ISI on myös ensimmäinen albumi, jolla Leinonen jakaa vastuuta. Hän toki soittaa tälläkin levyllä neljää eri instrumenttia, mutta yhtä monen soittimen kimpussa häärii toisena tuottajana ja toisena sovittajana toimiva Mikko Kuorelahti. Hän on ollut jopa sanoittamassa kaunista Kenkäpurolaulua, mikä on melkoisen ennenkuulumaton myönnytys Leinoselta. Kuorelahti tuntuukin oikealta kumppanilta juuri tälle levylle.

ISI on toki paluuta laulelmaan, mutta laulelman ydin on ollut jollain tasolla läsnä kaikilla Leinosen omaa tuotantoa olevilla (musiikkia sisältävillä) albumeilla. Sitä on vain lähdetty viemään eri suuntaan ja katsomaan mitä reunoilta löytyy. Nyt ollaan keskemmällä, mutta ei silti tylsällä keskitiellä. Olisi aika yksioikoista ja ajattelematontakin lyödä näiden laulujen päälle "oikeasta elämästä" -leimaa. Varsinkin, kun artisti on aikaisemmin luonut esimerkiksi oman, eroottisesti sävyttyneen satumaailmansa ja sukeltanut majakanvartijan näkemässä unessa 2000-luvun loppupuolen maailmaan, jossa aika käy kaulaan kiinni ja maailmanloppu vikittelee nurkan takana.

Oiva esimerkki tällaisesta realismiansasta on avausraita Vuokko Liisa Mirjam, joka tuntui vuosikaudet keikoilla (ja vielä levynkin ensikuunteluilla) siirappiin ja hattaraan kuorrutetulta ylilyönniltä. Nyt se näyttäytyy tyttären kakkavaippaa vaihtaessa keksittynä eskapistisena parodiafantasiana prinsessasta, jota kuninkaalliset kutsuvat puutarhajuhliin ja tähtitieteilijöiltä putoilee postiluukusta avaimia maailmankaikkeuteen. Toisin sanoen, rakkaus omaan lapseen ja hänen kasvatukseen kanavoituneet arvot on rinnastettu yhteiskunnan ja median pinnalliseen näkemykseen elämässään onnistuneesta ihmisestä. Tietenkin on päivänselvää, että nämä arvot eivät kohtaa - ja siinä pisteessä tämä laulu kipinöi. Tulkintani voi olla ihan puuta heinää ja Leinonen saattaa viedä kuulijaa laulun Vuokon tavoin miten lystää, mutta onneksi hyvät ja kiehtovat lauluntekstit mahdollistavat erilaiset "tutkintalinjat".

Vaikka ISI sisältää lauluja lapsista ja perhe-elämästä, lastenlevy se ei suinkaan ole. Aikuistuneen Leinosen tekstimaailmassa ei ehkä enää nuolla Tuonelan tienviittoja tai maistella sisällä sykkiviä lähteitä, mutta julkeutta löytyy arkirealismin suurennuslasinkin alta. Niinpä albumilla pannaan nousujen laskujen tahtiin ja pyydetään panemaan myös pikkukakkoseen toiset puol tuntia. Jälkimmäisellä tarkoitetaan tietenkin lastenohjelman katseluhetken pidentämistä vaikkapa Yle Areenasta.

Löyhästi määritellen ISI on folkpop-levy, mutta Leinosen kansa ei tunne maantieteellisiä rajoja. Esimerkiksi isyyden riemut oivaltava Parasta aikaa soi hyväntuulisena flamencona, jonka kertosäe kiteyttää aiheen lapsettomallekin täysin aseistariisuvasti: Parasta aikaa on nyt eikä myöhemmin/Parasta aikaa, kun kasvamme kumpikin. Anteeksi rakkaani on herkkää ja kaunista kantrifiilistelyä, jonka vilpittömältä tuntuvan katumuksen keskelle Leinonen pudottaa göstasundqvistmaisesti kunnon pommin: vielä päästätkö sisälle, jos mä annan ottaa mun aseeni pois? Kuulijan kavahduksen määrä lienee suoraan verrannollinen siihen, tulkitseeko aseen konkreettiseksi esineeksi vai symboliseksi kielikuvaksi. Kappaletta seuraavassa Kenkäpurolaulussa näistä hölmöilyistä on ilmeisesti päästy eroon, sillä kumisaappailla tehtävä vesiura ja kaarnalaivan saattaminen uraa pitkin tuntuvat jonkinlaiselta puhdistautumisriitiltä.

Vaikka artisti on seikkaillut ja sekoillut useissa eri genreissä, hänen kykynsä maalata tuokiokuvia ja tunnelmia on aina ollut ylivertaista. S/S Punkaharju-instrumentaalin harmonikkamelodiaan on tuskin ihan sattumalta lainattu juuri Matelot-kappaletta, joka Suomessa tunnetaan Topi Sorsakoski & Agentsin tunnetuksi tekemänä nimellä Yksinäinen merimies. Kun harmonikka vaikenee ja laiva kolahtaa auringonlaskussa satamaan, ollaan saumattomasti Sammallaavulla, joka on Leinosen pitkän uran kauneimpia sävelmiä. Hölmön nuoruudenrakkauden kuvaus ja iholle tuleva kesämuistelu on täydellinen antiteesi kylmälle ajan hengelle. Vähän kuin koko ISI, joka nostaa hyvän tuulen purjeisiin.

ISI on helpoimmin lähestyttävä omaa tuotantoa oleva Leinos-albumi kymmeneen vuoteen, mutta tuskin se häntä areenakeikoille vie. Mutta ajan kanssa arvostus muuttuu ja kehittyy. Takarivin taavit jäävät haalistuneesta luokkakuvasta elämään, kun eturivi pölyttyy historian hämäriin. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö ISI olisi erinomainen kevätlevy vielä kymmenen vuodenkin päästä, sillä albumilla kuultava musiikki on sitä parasta laatua: ajatonta.