Bob Dylan: Shadows in the Night

Columbia

Bob Dylanin muistelmien ensimmäisen osan lukeneet, miehen radio-ohjelmia kuunnelleet tai muuten hänen uraansa seuranneet ovat tulleet tutuksi miehen loppumattoman biisitietouden kanssa. Myöskään hänen viehtymyksensä croonereihin - pehmeä-äänisiin wanhan ajan mieslaulajiin - ei ole mikään salaisuus. Tästä huolimatta ainakaan minä en voi väittää, etteikö 74-vuotiaan känisijän Frank Sinatra -coverlevy olisi tullut aivan puskista.

Mutta enpä voi myöskään väittää, että olisin odottanut niin täyttä mykistymistä, jonka avausraita I'm a Fool to Want You aiheuttaa. Dylan elää jokaisen sanan joka solullaan ja tekee veret seisauttavan - ellei jopa Billie Holidayn ylittämättömänä pitämäni version haastavan - tulkinnan tästä ikivihreästä. Eivätkä Autumn Leaves tai Why Try to Change Me Now jää juurikaan jälkeen.

Dylan ei ole liiemmin koskaan turissut lehdille yksityiselämästään, mutta aika kuuro saisi olla, ellei huomaisi että henkilökohtainen projektihan tässä on kyseessä. Shadows in the Night onkin yhtä aikaa intiimi serenadi sydänkäpysen ikkunan alla, kaihoisaa yksinpuhelua konjakkilasiin tyhjää kaikuvassa kahdeksan makuuhuoneen kartanossa ja purkautumista psykiatrin sohvalla. Läsnä voi välillä olla takkatuli tai hotellin baarimikko - parhaimmilaan ehkä lastenlapset, jotka saavat kuunnella kaipuusta isoisän kultaiseen nuoruuteen.

Tunnelma on lämmin ja kaihoisa läpi koko levyn. Tyylikäs äänimaailma tukee Dylanin tulkintoja: toisin kuin alkuperäisissä tai tunnetuissa versioissa näistä lauluista, iso orkesteri jousikvartetteineen loistaa poissaolollaan. Muutamassa kappaleessa kuultava puhallintriokin lähinnä tukee maltillisesti kuorossa Donny Herronin läpi levyn komeasti ujeltavaa pedal steel -kitaraa, joka kuuntelee ja nyökyttelee myötäeläen Dylanin rinnalla kappaleiden tunnekirjon läpi. Kaikesta kuulee, että mestari tuntee nämä salonkilaulut niin hyvin, että hän tietää myös millaiseen muottiin ne voidaan sovittaa.