Lapko: Freedom

Sony/Fullsteam

Harjavallan pojat ovat isontaneet monella tasolla. Samalla kun yhtyeen trio-kokoonpano on kasvanut yhdellä kitaralla Janne Heikkosen siirtyessä rumpujen takaa toiseen kitaraan ja Jussi Matikaisen ottaessa lyömävastuun, on kolmesti tuotannoistaan Grammy-palkitun kanadalaistuottaja David Bottrillin näkemys varmasti omalta osaltaan jykevöittänyt ja siloittanut yhtyeen ilmettä. Sieltä varmasti on saatu ajatuksia hitikkyyteen mutta myös raskaamman puolen terävöittämiseen - löytyyhän kanadalaisen tuotantotaustasta niin Placebon kuin Toolin ja Musen kaltaisia menestyksiä. Saa sitten nähdä riittääkö se ja Fullsteamin kuuluminen jättimäisen Sonyn koneistoon nostamaan Lapkon ison maailman kartalle. Suomen kulmat yhtyeellä alkaa olla aika hyvin jo hallussa, vaikka mitään Hartwall-areenoita ei yhtyeen tummasti väreilevä vaihtoehtorock olekaan täyttänyt. Joko biisikynästä nyt löytyy koko kansalle suosikkeja, ihan koko albumin mitalta?

Ei, Lapko on edelleen ns. tietyn skenen yhtye. Samaan aikaan se on edelleen hyvä ja omaleimainen sellainen. Sen tummapintainen, Ville Maljan laululla kantavasti haikeileva ja säröräyhäkkäästi sykkivä sointi ei ehkä vieläkään ole tuottanut tarpeeksi helppoa, pelkistettyä ja yksinkertaisen koukukasta musiikkia nappaamaan radioeetterien tai nettisoittolistojen tehosoittoja, mikä saattaa toisaalta olla hyväkin asia - sellaista huttua mainitut välillä suoltavat. Se on sitten makuasia että onko Back In Fashionin kaltainen kuulas keimailu tai ykköshitti Money For Nothingin muriseva kertosäekeskeisyys tervetullutta tiivistystä? Eivät ne ainakaan minun Lapko-kuvaani murra tai luotaan työnnä...

Freedom on monessa kohtaa onnistunut tiivistämään Lapkon ydinmehusta toimivan koukukkaita kappaleita, mutta sellaisia "soitanpa tämän heti uudelleen" tai "tässähän on selkeä kestohitti" -kaltaisia yksittäisiä hetkiä en silti lähtisi nostamaan. Tarkoittaako se sitten että niitä ei ole? Vai onko niin että koko albumin rima on mukavan korkealla? Vauhdistaan huolimatta mukavan hymyilevä Rave In Peace, massiivisen kohtalokkaan tunnelman ja pikkuhiljaa kasvavan rakenteen komeasti yhdistävä No Hate Without A Heart tai huohottaen mäiskivä, kuulaasti kaartava ja mukavan monisyinen Black Corridor ovat kaikki peukun ylöspäin nostavia teoksia. Freedom kuulostaa albumilta joka saattaa kasvaa ja syventyä vielä ajan kanssa, mutta jo tässä vaiheessa sen äärellä viihtyy.

Lapko on kasvanut soundillisesti aikuisempaan suuntaan. Se ei ehkä ole yhtä härskin teinikiimainen kuin joskus takavuosina muttei sen seisokki ole kuitenkaan lerpahtanut taikka muuttunut mekaaniseksi suorittamiseksi. Bändin hartiat ovat leventyneet ja viettely menee itsevarmemmin asiaan. Panisin.