Brüssel Kaupallinen: Murheenkruunu

Stop the Building

Kunnioitettavat 25 vuotta olemassa ollut Brüssel Kaupallinen osoittaa nykykunnollaan, että ikävuodet ovat vain verevöittäneet lihasvoimia. Punkin, alternative rockin ja metallin hämärä symbioosi on levy toisensa jälkeen kasvanut eri suuntiin, mutta tietynlaista lakipistettä bändi ei ole löytänyt – ennen kuin nyt.

Viiden hiljaisen vuoden jälkeen ilmestynyt Murheenkruunu on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta perin hitaasti juurtuva levy. Vaati lukuisia kuuntelukertoja ennen kuin tajusin tämän olevan juuri se luomus, jonka olen BK:n toivonut tekevän tasan niin kauan kuin olen bändiä kuunnellut. Biisien hiljalleen avatessa salaisuuksiaan alkavat palaset loksahdella yllättävän sopuisasti paikoilleen. Oululaiset kuulostavat tasan itseltään, mutta liekö vuosien ja hitaan kypsyttelyn tuomaa viisautta tuo, että joka läpikuuntelun myötä kokonaisuus tuntuu entistä eheämmältä ja mukaansatempaavammalta.

BK:n luonteenpiirteisiin vankasti kuulunut tietynlainen tiukan rytmin, tylyn riffin ja lakonisen vokaalilausunnan ehdottomuus on jalostunut moni-ilmeisempiin sovituksiin – jopa ihan puhtaisiin melodioihin! Jokaiseen biisiin on lisäksi kehitelty omat jekkunsa, joilla tasaisen rytyytyksen kannattelemia pitkäsoittoja helposti leimaava puuduttavuus saadaan pidettyä minimissä. Koukut perustuvat toki rytmiin ja sen kanssa kikkailemiseen yhtä paljon kuin riffeihin, mutta esimerkiksi varsin arkkityyppinen BK-rellestys Tuhon jäljet nappaa viimeiseen rypistykseensä tarpeelliset lisäkiepit väliosan haikeasta suvannosta.

Väliosiin levyn kiehtovuus ja tasainen kuuntelussa viihtyminen paljon perustuvatkin. Biisien rakenteet eivät muutosten tuulissa huoju, mutta rakennelmiin löytynyt oivaltamisen rohkeus kannattelee riffi- ja kertosäe-painotteisuudesta huolimatta. Uuden ajan merkit lyö pöytään aivan törkeän pörröisen fuzz-kuljetuksen, Traumatisoitunut puolestaan raivokkaan progehöyryilyn urkuineen kaikkineen. Päätösnumero Verenseisauttaja leikittelee jo post rock-sävyillä ilmavalla melodiallaan ennen kuin iskee levyn raskaimmalla riffiryöpyllä kuulijan kasvoille epätietoisen virneen.

Tunnelma on vähintään yhtä synkkä kuin ennenkin, mutta sitäkin osataan kasvattaa entistä tehokkaammin. Aihepiirit pyörivät absurdien kohtaamisten, kuolintapausten ja maailmanlopun meiningin äärellä, kunnes Musta susi vaihtaa päälle jo painajaismaisen vainoharhaisen vaihteen – tässä tapauksessa kertosäe alkaa tuntua kerta kerralta painostavammalta. Janne Helttusen ulosanti ei ole juuri muuttunut, mutta yksityiskohdat ja sanoitusten terävyys rikastuttavat ilmaisua. Mullikuoroja kummempaa periksiantoa ei laulutaktiikassa edelleenkään kuulla, joten lakonisten vokaalien allergisoima henkilö tuskin bändistä vieläkään innostuu.

Minä sen sijaan innostuin, ja vähintään yhtä vahvasti kuin Aika-rytyytyksen vyöryttyä ensimmäistä kertaa kohti näkö- ja kuuloelimiä Tampereen Klubilla. Helttunen ryntäili ympäri lavaa ja horisi välispiikissä Oasiksesta. Sisällä sai polttaa, mutta silmiä olisi kirvellyt vaikkei olisi saanutkaan. Pääesiintyjällä pestiin lattiaa. Tällä kertaa yllätys oli erilainen, mutta vielä mieluisampi. Murheenkruunu on vain niin vahva kokonaisuus ja melupioneerien elinvoimaisuuden osoitus, että kertosäepainotteisuuden ja joitain sitä vähäisempiäkin pikkuseikkoja antaa mieluusti anteeksi.