Belle & Sebastian: Girls in Peacetime Want to Dance

Matador

Kypsyttely kannattaa - ja tässä on siitä todistuskappale numero 1. Glasgowilaisen indie pop -ihmeen edellisestä (jälleen erinomaisesta) Write About Love -albumista oli ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Nyt skotlantilaiskuusikko tekee tervetulleen paluun, vaikkei sitä varsinaisesti muistanut enää odottaakaan.

Samalla Belle & Sebastian muistuttaa (jälleen), miksi se on maailman paras pop-yhtye. Vaikka If You're Feeling Sinister (1996) on ja tulee olemaan pop-klassikko, bändin hissuttelutyyli teki siitä alkuaikoina vaikeasti lähestyttävän. Melodiat olivat jo tuolloin parempia kuin kenties kenelläkään muulla, mutta myöhemmin löytynyt dynaamisuus on nostanut bändin aivan uudelle tasolle. Katalogi täynnä erinomaisia levyjä toki asettaa odotukset jo valmiiksi tietylle korkeudelle, mutta orkesterin riemukas uusiutuminen tekee Girls in Peacetime Want to Dance -albumista yhden bändin monipuolisimmista levyistä - ellei jopa monipuolisimman.

Bellesebut haluavat nimittäin tanssia ja tanssittaa tällä kertaa myös vähemmän luomummin opein. Pelottoman uusiutumisen merkkinä olevat rytmit ovat enemmän tai vähemmän läsnä lähes puolet levymitasta, kulminoituen jykevään seitsenminuuttiseen Enter Sylvia Plath -nu-disco-iloitteluun, joka toisenlaisessa maailmassa olisi vuoden ykköshitti ja tanssilattioiden vakiokauraa ympäri maailmaa. Toinen selkeä uuden linjan ruumiillistuma on yksinkertaiseen hokemakoukkuun nojaava The Party Line, joka olisi täysin kotonaan vaikkapa Daft Punkin albumilla. Perfect Couples puolestaan lainaa rytmitystään onnistuneesti soulin ja funkin puolelta. Muun muassa Animal Collectiven ja Gnarls Barkleyn kanssa työskennellyt Ben H. Allen III on selkeästi ollut oikea valinta tuottajan pallille.

Sulassa sovussa edellä mainittujen uuden linjan laulujen kanssa ylävitosia paiskivat svengaavan Allien ja motown-henkisen The Book of Youn kaltaiset, perinteisen täydelliset pop-laulut. Kokonaan oma lukunsa on vielä mystinen avausraita Nobody's Empire sekä alun pop-jazzin folkiin banjoineen ja puhaltimineen vaihtava The Everlasting Muse.

Vaan eipä ole Allenin auktoriteetti riittänyt silloin, kun sitä olisi kaikista eniten tarvittu. Vaikken olisi lainkaan yllättynyt, jos vuoden 2015 viisi parasta pop-laulua olisivat kaikki tällä levyllä, pari juttua jää harmittamaan. Yli seitsenminuuttinen Play for Today lähtee täysin lapasesta, vaikkei laulun loppupuolen sanojen hokeminen tuo kappaleeseen mitään merkittävää edes tekstipuolella. Samoin lopetusballadi Today (This Army's For Peace) olisi saanut jäädä säveltämättä. Teemallisesti asioita voi nivoa myös pelkillä lyriikoilla kansilehdissä, jos ei niihin irtoa sopivia säveliä. Tunnin mittaisena ja tässä muodossaan levy on hivenen ylipitkä, mutta silti viittä vaille viiden tähden kokonaisuus.