CMX: Mesmeria

Sony

CMX on ehtinyt jo viidennentoista pitkäsoittonsa virstanpylväälle, mistä ryhmä ansaitsee heti kättelyssä syvän kumarruksen. Matkan varrella alkuaikojen hc on saanut tehdä tilaa vuorotellen pöhöttyneelle progelle, sekä suomirockilta kuulostavalle ja radiosoittokelpoiselle kertosäekoukutukselle. Onneks(en)i Mesmeria osuu lähemmäs jälkimmäistä ryhmää ja Pariisin Kevät -orkesterin kipparinakin toimiva Arto Tuunela on saanut tuottajan ominaisuudessa piiskattua vanhoista ketuista irti yllättävänkin tuoreen kuuloisen levyn.

Mesmerialla CMX soikin suorempana, tarttuvampana ja raikkaampana kuin aikoihin, ja vaikka Discopoliksen kaltaiset irtiotot ovat jo kaukaista historiaa osaa nelikko yhä löytää itsestään joitain uusia puolia. Avausraita Rakkaudessa ja sodassa ehti osoittaa voimansa jo viime vuoden lopulla sinkkulistoilla, mutta kyseistä raitaa välittömästi seuraavat Hyperborea ja Laavaa muistuttavat jälleen kerran miksi CMX on edelleen yksi maamme merkittävimmistä kokoonpanoista. Etenkin Laavaa soi kuin R.E.M.:in herkkyyden soittoonsa löytänyt Kotiteollisuus, mikä on melkoinen temppu ja alleviivaa ryhmän sovitusvoiman suuruutta sekä Tuunelan tuotantotaitoja.

Väkevän alun jälkeen albumi muuttuu soundillisesti syvemmäksi ja värikkäämmäksi tyylikirjon laajetessa joka suuntaan. Hiljaisuuden pienuuden ympärille käpertyvä Ojai soi kuin jokin Auran sessioista rannalle heivattu kipale ja Mestarirakentaja vilauttaa hetkeksi hc-korttia, jonka luulin olleen pelattu jo aikoja sitten. Alkuun hieman täyteraidalta maistunut Kauneuden pitkä varjo voisi puolestaan olla peräisin joltain Rushin tuoreemmalta kiekolta, ja sama mielleyhtymähän syntyi jo aikoinaan em. sinkkubiisin myötä. Levyn yllättävin raita on kuitenkin pianoballadi Teräs jonka herkkyydessä voi aistia jotain uutta ja lämmintä, ja joka nostaa tason hetkellisesti alun korkeuksiin.

Mesmeria on hyvä levy, sitä en kiistä, mutta se ei ole missään nimessä erinomainen merkkiteos. Se ei tulle toimimaan vertailukohtana parin vuosikymmenen päästä, kun uuden ajan uusia rock-levyjä pyritään mittailemaan. Kaikkein selvimmin albumi kuitenkin osoittaa sen, että CMX:n kollektiivinen biisikaivo ei ole enää niin täynnä kuin joskus aikaisemmin. Liian monessa kappaleessa kun on osia, jotka ryhmä on käyttänyt jo aiemmin. Ja alkuperäinenhän on aina alkuperäinen.