Discordia: Season Changes

3rd Atelier

Discordia on vuonna 2001 Helsingissä perustettu rock-yhtye. Sen keskiössä ovat lauluja vahvasti tulkitsevat Riikka Hänninen ja Tero Väänänen, joka vastaa myös kosketinsoittimista. Lauluja tukeva moniulotteinen kitaravallitus on Antti Tolkin ja Sande Sandholmin käsialaa. Musiikkia vie eteenpäin vakaasti kuin tiejyrä basisti Petri Sallisen ja rumpali Otto Mäkelän rytmiryhmä. Discordian musiikki syntyy Väänäsen kynästä yhdessä Tolkin ja Sandholmin kanssa.

Näin siis yhtyeen virallinen tiedote. Saanen kuitenkin heti kättelyssä lisätä sanan “rock-yhtye” eteen adjektiivin “progressiivinen”. Joskus se on varoitus, jopa karkoitus ja itsetarkoitus, mutta tällä kertaa onneksi kutsu, jopa suositus ja huippusuoritus. Nyt nimittäin nimensämukaisasti mennään -ja viedään- eteenpäin. Jo kannesta saattaa päätellä, että ei tätä sokosten ja k-markettien taustalle (valitettavasti) soimaan panna: nyt lähdetään syleilemään paritkin universumit, ja matkan varrella poiketaan Siriuksen ABC!:llä ottamassa sumpit. Eikä nyt puhuta välttämättä edes ulko- vaan sisäavaruudesta, siitä stimulaationnälkäisestä, päänsisäisestä ei-kenenkään-Kuusta, joka vaatii soittolistalinnunradan ulkopuoliset stimunauttinsa.

Kakaroina nähtiin Pahkasika-lehden jutusta ne horriibelisti yhteensulautetut muovisotilaat (= “Loviisa-sarja”), mistä inspiroituneina alettiin sytkäreillä polttaa omia mutanttierikoisjoukkojamme. Meistä filunkein vei luovuudellaan voiton: hän kun keksi polttaa sotilailleen muovisilta farmieläimiltä leikkaamiaan päitä ja raajoja! Ja jotakuinkin sen muutamapäisen ja -kätisen voittajateoksen kaltainen on myös Discordian tuoreimmainen. Vältän viimeiseen saakka sanaa “sekametelisoppa”, koska se tuo negatiivisia mielteitä. Kuvaisin tätä tinkimätöntä äänikieputusta ennemmin jonkinlaiseksi “sekasaundi-tiramisuksi”: ensimmäinen ja viimeinen raita ovat se verraten perinteisenpuoleinen mascarponekuorrute, jonka sisältä löytyykin sitten vallan perkeleellistä, sähkökitarakeskeistä amarettoa! Esikuvia tekisi mieli luetella, mutta yhtäkään ei oikeastaan tule mieleen, ja se on mainion äänitteen merkki se.

Suhtaudun progeiluun ja sähkökitarointiin varauksella, ne eivät ole oma kuppini teetä, mutta kun näiden nordqvistien kuppikoko on näin DD, niin mukaanhan tässä virtautuu väkisinniin! Lähtökohtaisesti rakastan musiikkia, jonka seuraavassa tahdissa voi tulla puun takaa aivan mitä tahansa, osia löytyy vähintään Ö:hön asti, juna kulkee, segnot sikseen! Discordia tarjoaa juuri tuota mielikuvituksellista, grimminsatumaista yllätyksellisyyttä, jossa ei balkan-tahtilajeja ja solfainfernaalisia laulustemmoja kavahdeta! Ja miksi pitäisikään, kun käytössä on Hännisen kaltainen suvereeni laulaja, joka syö katebush-intervalleja aamupalaksi? Discordian dissonantti chordia todistaa, että sekunnit, tritonukset, noonit sun muut korvan haastavat hypyt ovat hyvinvointia ja mielikuvitusta ruokkivia ystäviämme!

Discordian uutukaisesta haistaa helposti tällainen progeskeptikkokin huolellisuuden, tekemisen riemun, viilattuuden ja lajirakkauden valovuosien päähän. Eikä kyse siis ole välttämättä tuoksusta, koska peruspullantuoksunhan sivuuttaa itse kukin suht noin vain, vaan nimenomaan kiintoisasta hajusta, jonka ensikuulemalta skitsollaisista elementeistä muodostuu omanlaisensa, 2010-luvun Suomen progressiivisen rockin parhaimmuutta ympärilleen parfymoiva bukee!