Mama Longhorn: Enter the Rhythm Tank

Karkia Mistika

Porista on jo useamman vuosikymmenen kuulunut kummia nimenomaan marginaalisen musiikin saralla. Mama Longhorn jatkaa muun muassa Circlen, Kuusumun profeetan, Teemu Elon puhuvien eläimien ja Magyar Possen viitoittamalla tiellä. Toki näiden yhtyeiden kohdalla puhutaan ansaitusti Pori-mafiasta, sillä samoja naamojahan orkestereissa vilisee.

Mama Longhorn ei tässäkään suhteessa ole poikkeus, sillä rytmikkään bändisoiton kenties vahvimpana elementtinä on Kuusumun profeetankin basismista vastaava Mikko Elo ja kitaroiden (ja kanteleen) sekä rumpujen takana musisoi jo edesmenneen Magyar Possen jäseniä.

"Porilaisuus" kuuluu myös Mama Longhornissa genrejen sekamelskana, mutta hyvällä tavalla. Laiskan musiikkitoimittajan painajaisena yhtyettä kun ei voi oikein lokeroida mihinkään tiettyyn tyyliin. Oikeastaan voitaisiinkin puhua vain rytmimusiikista, jossa kuuluu vahvoja mausteita muun muassa afrobeatin sykkeestä ja reggaen rentoudesta, unohtamatta vahvasti läsnä olevia progevivahteita ja (vanhan) raskaan rockin bassokuvioita.

Mutta miten mitataan rytmisen jammailuun perustuvan musiikin taiteellisia arvoja ja ansioita? Porukka soittaa briljantisti ja on taatusti kova livebändi, mutta levyllä se jättää kovin vähän muistijälkiä. Vokalistit Faouzy Fawaz ja Eeva Poijärvi nostavat omalla panoksellaan massasta esiin avausraita One Dayn ja riemastuttavan Freedom Boogien, mutta muilta osin albumilla on vain kaksi esitystä ylitse muiden: John Entwistlellä vahvistetun Led Zeppelinin, Fela Kutin ja Nina Simonen komealta sekamelskalta kuulostava Mueller sekä mykistävän uljas päätösraita Eagles of Ivory Coast. Jälkimmäinen kuulostaa musiikilta jota aina uusia vaikutteita etsinyt Jimi Hendrix olisi saattanut tehdä, jos olisi saanut elää hieman pidempään.