Flannelmouth: I Am The Town

Bianca-Pop Music

Kahdella edellisellä desibeli.netin arvioimalla levyllään, vuoden 2005 Rain Insidella ja vuoden 2010 The Heart Cannot Holdilla, helsinkiläinen kitarapop-yhtye Flannelmouth keräsi toimittajilta täydet pisteet. Yhtyettä myös jututettiin molempien tiimoilta. Tasaisen varmasti on kulunut jälleen viitisen vuotta edellisestä ja kuuntelussa on yhtyeen kolmosalbumi I Am The Town. Mitä samaa, mitä muuttunut, pysyykö korkea taso?

Kokoonpanossa on tapahtunut pientä rukkaamista, mutta biisinkirjoitusvastuuta kantavat Tuomo Kuusi ja Ari Virtanen jatkavat. Vallankin Tuomon laulu on leimaava osa nykyään viisimiehisen orkesterin soundia. Heleän akustisesti kimalteleva Island käynnistää kokonaisuuden mukavan reippaasti, tuttu positiivinen palo paistaa haikeassa hymyssä. Seesteisempi Light Arrows pitää kiinni etenevyydestään ja positiivisesta reippaudesta, vaikka ilme on keskimäärin hiukan pohdiskelevampi. Rautalankaisen melankolinen Forgotten Tapes kurkottaa brittiläiseen pop-marinadiin hiukan Cats On Firen hengessä, yhtä tyylikkäillä elkeillä.

Rauhallisesti rakentava Are We Living pysähtyy hienosti tunnelmansa äärelle ja kasvattaa riisutusta ilmeestään huolimatta hienon massiivisesti. The Key onnistuu samoin pitämään kiinni rennosta raukeudesta vaikka potkua löytyy ujellukseen asti. Huohottaen mutta melankolisesti kaartava Archipelago on Helsinki forever. Levyn Helsinki-tematiikka jatkuu alusta loppuun, mutta asian alleviivaa parhaiten ehkä juuri kyseisen kappaleen haikea rakkaudentunnustus. Kipakka, jopa päällekäyvä nimibiisi tuo kokonaisuuteen mukavasti ärhäkkyyttä, jykevästä rullaavuudesta ja säröpotkusta huolimatta sävellys ei silti riko levyn positiivisen melankolista kaavaa. Räiskyvämmät hetket tuovat tarpeellista energiaa.

Jälleen raukeampi June väreilee toimivan totisesti. No One Hears The Silence palaa eteerisemmän kaihoilun äärelle tummien syövereiden yllä istuskellen, radioheadmaisella etäisyydellä ja hiukan samanlaisella särömausteellakin. Heleä My Shelter hymyilee levyn päätökseen jälleen Helsingin hengessä reippaan iloisella ilmeellä ja toimivan hikisellä potkulla. Kaiken kaikkiaan Flannelmouth ei taaskaan petä vaan on jälleen tarjonnut kuulijoille hienon kokonaisuuden. Ihan täyden kympin levyksi en I Am The Townia ainakaan vielä näillä kuunteluilla kuitenkaan nosta, vaikkei siinä sinänsä mitään varsinaista valuvikaa olekaan. Kyse on siitä kuinka vahvasti paketti potkaisee ja nouseeko niitä yksittäisiä niskakarvan nostatuksia. Levy on alusta loppuun sulava ja iskevä ja ehdoton hankinta kaikille yhtyeen brittiläishenkisestä positiivisesta mutta tummasyisestä kitarapopista pitäville. Flannelmouth on palannut yhtä tyylikkäänä kuin aiemmilla tulemisillaan.