Parker: Le Petomane

Parker

Moni kakku päältä kaunis kuvaa osuvasti aika monia levytyksiä. Välillä taas vastaan tulee hivenen vastakkaista asetelmaa palvovia plättyjä, jotka päältäpäin näyttävät varsin epäilyttäviltä, mutta paljastuvat sisällöltään vallan verrattomiksi tuotoksiksi. Tähän positiivisen yllätyksen tuottavaan kastiin tuo oman antinsa kolmihenkinen, garagepohjaista popahtavaa rokkia keimailevan naisäänen johtamana veivaava Parker –yhtye, jonka vähemmän viehättävästi nimetty pitkäsoitto toi ensinäkemältä mieleen halvan saksalaisen pornoleffan. Valokuvat ovat aika ällöjä ja jotenkin nousee lähinnä mieleen huumoriorkesteri, joka yrittää vetää ”tiukan rokkibändin” asetelmaa pari kierrosta överiksi. Kun sitten saa tarpeeksi kerättyä rohkeutta ja pistää kiekon pyörimään, joutuu hämmästymään melkoisesti. Hyviä, tarttuvia, jopa hetkittäin erinomaisia tiukkoja rokkibiisejä ja rockhengessä tunnelmoivia balladeja, joissa annetaan tilaa solisti Eva Parkerin sokeriselle, hetkittäin värisevälle laulutulkinnalle, eikä popin parhaita keinahtelukoukkuja väheksytä kokonaisuuden rakentamisessa.

Ruotsalaiskolmikon täydentävät herrat Carlos ja Klaus Parker, joista jälkimmäisen kekerosberg –aurinkolaseista ja himonussijaviiksistä ei oikein tiedä, onko kyseessä tosiaan äärimmäisyyksiin viety mauttomuus, huumori-imago vai miehen todellinen olemus? Kuka mitäkin instrumenttia soittaa ei oikein selviä mistään, mutta kitaraa ja rumputahtia siellä ainakin on... sekä vierailevia torvia sopivin välein. Vuonna 2001 julkaistun debyytin Aderpale jälkeen Parker on ollut tuottelias ja tämä 12 biisin ja noin 35 minuutin tuotos onkin jo yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Ja ainakin tällä levyllä musiikki potkii kuin kiukkuinen muuli! Mutta lempeämmin, eikä kankku ole läheskään niin kipeä kuin tuplakavion jäljiltä.

Jo levyn starttaava melankolinen I Miss You vakuuttaa säröilevällä kitaralla, Blondien mieleennostava kappale kulkee Evan miltei tunteettoman tylysti tiputteleman tarinan takana kuin juna. Leikittelevämpi Lalalalala on tiukkoine riffittelyineen bilebiisi sieltä paremmasta päästä, Pogo Pogo esittelee levylle torvikuorrutuksen. Nimensä mukaisesti pogotaan tiukasti, hassuna mielleyhtymänä nousee hiukan ikääntyneempi versio The Micragirlsistä... Pogopogo, we’re dancing around. Pirun tiukka Go Insane johdattaa rauhallisemmin kimalteleviin tunnelmiin What Aboutilla, jonka kerrossa Eva väristää ääntään miltei traagisiin mittoihin asti. Nimensä mukaisesti Wham Bam Bam on jälleen hulvaton garagepaahto, jotain kieron vääristynyttä kosketintakin siellä seassa olen kuulevinani...(?)

I Want You Backin kerto on levyn tarttuvimpia, Let Go paahtaa samoissa tahdeissa melko synkkänä kehotuksena päästää irti siitä kusipäästä... Levyn popeinta ja eteerisintä antia edustaa pilvissä leijuva You Shouldn’t Marry That Girl, siirappia ja kermavaahtoa. Hilpeä Dreaming About You on ilman epäilystä yksi levyn hiteistä, yksinkertainen ja positiivinen repäisy. Tarinan tyttö on niin rakastunut ettei nukkumaankaan pysty. Hymy nousee huulille ja leviää. Vielä paahtavasti rokkaava Replaceable ja levyn päättävä bändin esittelybiisi We Are Parker, niin reilun puolen tunnin musiikkihetki on takana. Fiiliksinä päähän jäävät hilpeys, tahtia nykivä niska sekä edelleen se epätietoisuus siitä, mitä Parkerin perhe yrittää imagollaan viestittää. Mutta suosittelen joka tapauksessa tutustumaan, vaikka kannet aluksi epäilyttäisivätkin. Ei toki mitään ihan klassikkotasoista settiä, mutta voisi sanoa että silti hämmästyttävän kurkoa. Habahabatsuhtsuh.