PAM: PAM

Poli5 / Meteorismo / Saaren Levy

PAM ei ole sinulle, jos et pidä hälyäänistä, tai jos aivosi hirttävät kiinni jo tavallista vilkkaamman ostarin kaikuvissa halleissa. Mikäli sana ”avantgarde” saa musiikin yhteydessä jokaisen ihokarvasi törröttämään, on myös syytä jättää PAM väliin. Varoituksen sana lausuttakoon myös niille korville, joiden mielestä kappaleessa pitää olla selkeä alku, keskiosa ja loppu, sekä tietysti kertosäkeet, melodiat ja muut vastaavat kuviot. Kuten ehkä jo arvaattekin, voi moiset pakolliset kuviot unohtaa PAMin yhteydessä, katsokaas, tämä matka on jotain totaalisen erilaista…

En lähde taittamaan peistä siitä, missä äänikollaasien, äänitaiteen ja musiikin raja-aidat kulkevat, sillä PAM sukkuloi noiden sumeisiin vesiin piirrettyjen viivojen tuolla puolen. Albumille kootut äänet muodostavat hämmentäviä, haastavia ja ajatuksia hajauttavia kokonaisuuksia, jotka on jaettu pääasiassa kolmesta neljään minuuttia kestäviin annoksiin. Pituuksiensa puolesta ääniseikkailut täyttävät siis perinteisen albumin perinteisten kappaleiden mitat, mutta paljon muita yhteyksiä vallitseviin standardeihin onkin sitten turha etsiä. Särö- ja härö-äänten kollaasit, sekä niiden luomat tunnelmat ovat kuin teollisista painajaisista, joissa taivasta ei voi nähdä valtaisien hallien katoilta ja mikään vihreä ei kukoista, vaan kärsii jossain metalliromun, likaisen betonin ja lasinsirpaleiden seassa.

Vertailukohtia etsittäessä onkin hyvä siirtyä sivuun tavallisilta poluilta, ja suunnata katse elokuvan puolelle. PAMin maailma on kuin Stalkerin ”vyöhyke”: sen kiehtovassa, mystisessä voimassa on ripaus kaiken mahdollistavaa taikaa, mutta samalla jotain vaarallisella tavalla säteilevää. Vaikka tunnen vetoa albumin ääreen, koen myös samaan aikaan lievää työntövoimaa, niin luonnottomilta ääniteokset hetkittäin tuntuvat. Ranskalaisen elokuvan uuden aallon kokeellisemmasta päästä muistuttava Jolly Fleur lähentelee jo perinteisen sävellyksen muotoa ja innostavasti käytetyt puhesamplet antavat biisille muotoa, vaikka ranskaa ymmärtämättömänä mahdolliset viestit suhahtelevat ohitse. Voisin helposti kuvitella raidan Jean-Luc Godardin 70-luvun kokeellisimpien ja poliittisimpien elokuvien maailmaan, todellisuuteen jossa kaikki on kärjistettyä, käännettyä ja kipeästi osoittelevaa.

Yötyö ja Freshly Written Window ovat puolestaan kuin modernisoitua ääniraastoa Eraserheadin taustalle, alakuloisuuden purkautuessa matalampien taajuuksien kautta. Näillä raidoilla melankolia on muuttunut jo taustasäteilyksi, niin arkiseksi ilmiöksi ettei sitä oikeastaan tiedosta enää. Entäpä sitten kirskuva ja viiltävä Nattugla? Voisiko tämä pelkkää rosoista pintaa rosoisen pinnan päälle latova teos olla Rainer Werner Fassbinderin ohjaaman kuvitteellisen Alien-elokuvan teema? Miksipä ei, sillä saksalaisen uuden elokuvan edesmennyt kultapoika olisi hyvinkin voinut ihastua kappaleen vinoon epäorgaanisuuteen.

Kaikkien vertaustenkin jälkeen tunnen olevani yhä hukassa PAMin kanssa, kun on kyse ilmiön määrittämisestä. Tiedän kyllä suunnilleen missä maassa ja mantereella (tai planeetalla) olen, mutta ilmansuuntien nimeäminen tuottaa ongelmia. Näin äärimmäisen kokeellista äänitaidetta on vaikea arvottaa perinteisten mittarien mukaan, mutta annettujen suuntaviittojen perusteella uskallan antaa teokselle neljä tähteä viidestä. Teos on stimuloiva, riittävän outo ja hetkittäin lumoavakin, mutta jäin kaipaamaan jotain punaiseen taittuvaa nyöriä, josta pitää kiinni ja jonka päästä olisi löytänyt jotain - syvällisempää. Jotain muuta kuin lisää kysymyksiä.