Submotion Orchestra: Alium

Ninja Tune

Leedsiläisen ambient electronica -ryhmän kolmas albumi ei ehdi soida minuuttiakaan, kun haikeutta uhkuva trumpetti liittyy vähin elein ensi kertaa nopeaan elektroniseen pohjaan. Tuosta hetkestä eteenpäin kaikki onkin sitten kohdillaan, ja kun Ruby Woodin vokaalit kuorruttavat soundikakun toisena soivalla Time Will Waitilla, on bändi jo voittanut suurimman osan koitoksensa.

Alium on kiistatta Submotion Orchestran kypsin ja positiivisella tavalla aikuismaisin levy, jonka eri puolet heijastavat bändin mennyttä, nykyistä ja ehkä vähän tulevaakin. Kappeleiden äänimaailmat ovat massiivisia ja niiden voiman voi tuntea aina kotisohvalla saakka (puhumattakaan live-tilanteesta), mutta samaan aikaan yhtye huokuu tyyneyttä ja rauhallisuutta. Tämä mielenkiintoinen kontrasti ja veto syntyvät monesta pikkutekijästä, joita on hauska tunnistaa kuuntelukertojen myötä. Ensinnäkin pitkät instrumentaaliosuudet ja edellä mainittu trumpetti luovat levylle omanlaisensa virtauksen, joka tuntuu verkkaiselta, mutta on todellisuudessa melko vinha. Toisekseen sovitusten viidakko on niin täynnä yllätyksiä, etteivät biisit tule soimaan pitkään, pitkään aikaan puhki – jos koskaan.

Leedsiläiset eivät kosiskele yleisöään vaan tekevät niin vahvasti omaa juttuaan, että hetkittäin vaikutelma on jopa lievästi snobi – mutta vain hetkittäin. Ei tarvita kuin pieni annos Woodin hunajaista laulua ja intiimiys on luoto jälleen kuulijan sekä kuunneltavan väliin. Näin Chrome Unitsin jylhä pauhu vaihtuu hetkessä Rustin pieneen hellyyteen, eikä edes pulppuilevasta jazzista stadionrockiksi kasvava Bring Back the Wolf aiheuta ongelmia Worriesin öiselle utuilulle. Tai toisinpäin.