Paleface: Luova tuho

Exogenic

Palefacen vuoden 2010 suomenkielinen sooloalbumi Helsinki - Shangri-La oli käänteentekevä kokonaisuus. Karri Kalpeanaama Miettinen todisti samalla sekä hallitsevansa kantaaottavan räp-blaastin yhtä hyvin suomeksi kuin aiemmin englanniksi että nosti urbaanin folkin moninaiset sävyt kotimaisen rytmimusiikin eturiviin. Albumin tasainen vahvuus on oikeastaan vain noussut vuosien saatossa. Miehen toinen läpimurto sai peräänsä useamman yhtä lailla samoilla aseilla loistavan mutta epätasaisemman albumin. Nyt muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoitetaan seuraava suomalaisen hiphopin merkkiteos - vai kirjoitetaanko?

Ensi kuulemalta albumi nosti esiin vastaavanlaista monipuolista erilaisten musiikkityylien hyödyntämistä romanimusiikista joikaamiseen kuin mitä palefacelaiselta urbaanilta folkilta on tottunut odottamaan. Vaikka elementtejä on hyödynnetty yhtä tehokkaasti kuin Helsinki-levyllä, tuntui että vastaavanlainen läpi levyn paistava koukukkuus oli hiukan hakusessa. Ihan Talonomistajan tai Helsinki - Shangri-La:n kaltaisia saman tein päähän soimaan jääviä hittejä ei isketty tiskiin. Silti arviot olivat lähes kautta linjan kiittäviä ja päätin tarkoituksella antaa levylle aikaa todistaa itsensä perusteellisemmalla kuuntelulla. Muistin myös että Helsinki-levykin nousi pidemmän päälle tasaisemmin hitikkääksi.

Mainittujen romani- ja joiku-mausteiden ohella albumi sukeltaa vierailijoidensa kuuloisiin maailmoihin niin Tuomon kanssa luodulla soul-svengaavalla Snaijaalla, Jonna Tervomaan kanssa duetoidulla raukealla popilla Askarrellaan maailmaa kuin kipakalla afrobiitillä Nyambani/Takas kotiin yhdessä Ashimban kanssa. Levyn herkullisin sanallinen vierailu on silti Anette Åkerlundin romanilaulun koristeleman Pyörremyrskyn jälkeen kappaleen sanallinen parisuhde-sanailu, jossa Pale ottelee sulavasti MC Pyhä Lehmä:n kanssa. Soundillisesti Jostain paljon kauempaa -kappaleen yhdistelmä Bomfunk MC -mielikuvia tarjoavaa breakbeattiä ja Ailu Vallen joikua nostaa peukut, Kukkahatuvävin veikeän pelkistetty blaasti on samoin levyn parhaita hetkiä. Silti mikään täyskymppi Luova tuho ei vielä pidemmälläkään kuuntelulla ole, vaikka varsinaisesti mitään motkotettavaa ei olekaan. Hyvä levy, muttei klassikko - ainakaan syntyessään.