Imogen Heap: Sparks

Megaphonic

Imogen Heap on Sparks-albumilla kuin se citynainen, johon on harmillisen helppo ihastua ja tekisi pian mieli myös rakastua. Kaunis ja tarkoituksellisen herkkä ääni vie huomion saman tien, ja kun tarkemmin kuuntelee, hän vaikuttaa tavattoman monipuoliselta. Tyylitajussa löytyy, ja pienen mystisyyden verhon taakse on pakko yrittää kurkistaa.

Ensihuumassa vaikuttaa siltä, että hän pystyy mihin vain ja kanssaan ei ole ikinä tylsää. Nurkan takaa voi ilmestyä a cappellaa, kansanmusiikkia tai mitä tahansa, kun hän vain sille päälle sattuu. Katebushit ja sufjanstevensit on sisäistetty asenteella ”kyllä minäkin samaan pystyn!” Kun meininki meinaa lässähtää hengailuksi, kiihdytetään vain rytmiä ja tiputetaan se seuraavassa hetkessä taas itkuherkistelyksi.

Kun hänestä haluaisi kertoa tarkemmin muille tai saada itse jotain selkoa, päässä lyö tyhjää. Kanssatovereidensa ja eri tyylilajien todellisten taitureiden seurassa hän on vain mukana peesaileva joojootyyppi. Löytyypä tuttavapiiristäni niitäkin, joiden kanssa on helpompi itkeä. Pieninä annoksina hän edelleen miellyttää, minkä takia ymmärtää, että OC:t ja muut teinisarjat ovat häntä lainailleet.

Muutaman tapaamiskerran jälkeen hän on jo valitettavan etäinen eikä ole lähietäisyydeltä lainkaan tähtisilmiensä veroinen. Josko vielä joskus keksisi, kuka hän on.