Pauli Hanhiniemi: Minä ja hehkumo

Universal

Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa kahden edellisen Hehkumo-albumin jälkeen. Kokeiluluontoista kansanmusiikkikeikkaa varten koottu yhtye teki Pauli Hanhiniemen uran mielenkiintoisimmat albumit Musiikkia tulevaisuudesta (2006) ja Aukkoja tarinassa (2008). Viimeksi mainitulla bändin nimeksi oli kenties kaupallisista syistä vaihdettu Pauli Hanhiniemi & Hehkumo. Tässä tuoreimmassa tuotoksessa orkesteri on mukana enää levyn nimessä.

Toisaalta, hyvä näin. Eipähän kukaan erehdy luulemaan, että tällä albumilla olisi juuri mitään tekemistä alkuperäisen idean kanssa. Hehkumo kun rakentui sille hersyvälle kontrastille, joka syntyi kun kansanmusiikki kohtasi lapsityövoimasta, sauvakävelystä, mersuista, pizzoista tai Pappa-Tunturin kondensaattorista kertovat tekstit. Kakkosalbumi oli hivenen hillitympi ja mietitympi kokonaisuus, mutta jonkinlainen tulevaisuuden unohdettu klassikko sekin.

Mitä tästä kaikesta on jäljellä? Hehkumo kyllä soittaa edelleen epäilemättä erinomaisesti, mutta se on häivytetty toissijaiseksi asiaksi, kuin käsijarru päällä soittavaksi sessioyhtyeeksi Vain elämää -menestyksen takana. Ja tästä menestyksestä halutaan nyt rusikoida ja repiä kaikki irti, onhan tämä Hanhiniemen ensimmäinen soololevy. Yksi Suomen parhaista rock-laulajista epäilemättä ansaitsee tv-ohjelman myötä saamansa valtakunnallisen tunnustuksen elämäntyöstään, mutta tämä albumi ei innosta sitä hehkuttamaan.

Miehen parhaat hengentuotokset on ilmeisesti tiristetty tässä välissä julkaistulle kahdelle Kolmas nainen -albumille. Hanhiniemi on nimittäin ollut pääsäveltäjänä tällä levyllä tasan kahdessa laulussa, joista kummastakaan ei ole erityisemmin jälkipolville kertomista. Parhaat palat on säveltänyt tuottaja Jonas Olsson ja Aku Rannila. Ajoittain Hanhiniemi silti herättelee kuulijan ajatuksia: Onneni ei ole materiaa, ne ei sitä käsiinsä saa/niin pelkään.

Minä ja Hehkumo on turvallista ja sisäänpäinlämpiävää konserttisaliläpsyttelyä, joka varmasti löytää paikkansa Yle Suomen soittolistalta. Pikkukivat rallattelukorvamadot toimivat vielä siedettävästi, mutta kun mukaan lyödään kliseisiä balladeja, joissa Juha Vainio -palkinnonkin saanut sanoittaja päästää itsensä nykyhectorinhelpolla, lopputulos on toisenlainen. Toivoa sopii, että tämän albumin ostaneet tutustuvat Hehkumon aiempiinkin levyihin. Tai menevät paikan päälle kuulemaan tätä erinomaista live-bändiä.