Vitutus: Vitutus

Omakustanne

Raflaavasta nimestään huolimatta Vitutus ei ole huumoribändi, eikä edes (ymmärtääkseni) minkään sortin vitsi. Kyseessä on ihka oikean yhtyeen ihka oikea debyyttialbumi, jolla moni asia on vain vielä pahasti hakusessa. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy soundien rupisuuteen, sillä äänimaisema on kuin keittiöstudiossa nollabudjetilla kokoon kursittu. Eikä siinä mitään, monet hyvät biisit on alkujaan ikuistettu vastaavissa olosuhteissa, mutta mistään keskitasosta on edes turha puhua, sillä nyt ollaan siellä autotallin peräpuolella.

Kiekon kaksitoista raitaa nousevat jostain kolisevan metallin ja ärsyyntyneen avantgarderockin tienoilta, aivan kuin norjalainen black-orkka olisi päätynyt soittamaan alkukantaisella voimalla jotain uudemman ajan kokeellista kamaa. Miksauksessa kaikki tuntuu olevan, joko vahingossa tai tahallaan, pielessä, sillä pintaan puristetut kitara ja mieslaulu peittävät oikeastaan kaiken muun taakse. Eikä sitä muuta ole kovinkaan paljoa, sillä mörisevä mies ja pörisevä kitara muodostavat noin 80 prosenttia tarjonnasta.

Veikkaan että tarkoituksena on ollut luoda pahaenteisyyttä ja synkkyyttä huokuva kokonaisuus, mutta Moonspellin goottivuosien kohtalokkuus tai Swallow The Sunin seesteinen voima jäävät tällä erää kaukaisiksi haaveiksi. Kyse ei ole niinkään biisimateriaalista, vaan sen sovituksesta ja saattamisesta tämän kertaisilla eväillä levylle saakka. Riffi- ja melodia-kynätkin ovat kyllä teroittamisen tarpeessa, joten työtä on vielä paljon edessä. Viimeisenä soiva Scent of Snow lupailee jo paljon, sillä biisin uneliaan eteerisessä maailmassa on sitä samaa mikä sai Arcturuksen yhdeksän vuoden takaisen Sideshow Symphoniesin kukoistamaan.