Flyleaf: Between the Stars

Neljännen albuminsa merkkipaalulle ehtinyt Flyleaf on allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus, vaikka bändi on niittänyt ihan mukiinmenevästi mainetta kotimarkkinoillaan Yhdysvalloissa. Taustatyötä tehdessäni tunnistin kyllä pari bändin aiempaa hittiä, mutta vasta nyt tiedostin niiden olevan nimenomaan Flyleafin luomia. Itse albumia kuuntelin tosin ensin, joten ryhmän laulajan vaihdoskin sujui näin ”huomaamatta”, kun en aluksi osannut edes kaivata pari vuotta sitten yhtyeestä eronnutta Lacey Sturmia. Ja totta puhuen: uusi vokalisti Kristen May vaikuttaa taitavammalta ja paremmin bändin soundiin sopivammalta kuin edeltäjänsä. Tämä on fakta, jonka pystyn lausumaan ilman historian mukanaan tuomaa painolastia, sillä May on kahdesta laulajasta selvästi se laulaja.

Neljännellä pitkäsoitollaan Flyleaf on ottanut ensikertaa avukseen ammattimaisia säveltäjiä, mikä kertoo osaltaan niistä kiekolle ladatuista odotuksista sekä voimavaroista. Hittejä ammatikseen työstävä atlantalainen Johnny Andrews (joka on muuten auttanut mm. sellaisia bändejä kuin Apocalyptica ja The 69 Eyes) on rustannut levyn avauskappaleen Set Me On Fire, joka on starttina täydellinen. Suurten supersankarileffojen soundtrackeille niin ikään täydellisesti sopiva Magnetic on puolestaan Dave Bassettin kirjoittama raita, ja Bassettin ansiolistahan on vielä huomattavasti vaikuttavampi kuin Adnrewsin. Vierastyöläisten hitit nousevatkin selvästi albumin parhaimmiksi hetkiksi, etenkin kun Bassettin toinen raita Marionette on edellisten kaltainen täysosuma.

Omin voimin rustatuista raidoista vahvimpia ovat kovasti evanescencemainen Platonic ja tunnelmallisemman hard rockin sekä voimallisten pop-balladien välimaastoon laskeutuva Head Underwater, jossa kieltämättä toistetaan monia klisheitä, mutta joka siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – nousee esiin. Voihan äänekäs rock-bändikin nojata biisinsä pianoon, eikö vain? Blue Roseskin olisi saattanut kelvata myöhemmin singleksi, jos sovituksessa olisi otettu enemmän etäisyyttä valtavirran pop-rockiin.

Between the Stars on albumina vahva ja se tulee taatusti myymään Atlantin takana riittävästi, jotta Flyleafin emo-metal/post-grunge/pop-rock soi myös tulevaisuudessa niin elokuvien, radioasemien kuin mainostenkin voimalla. Luotto toisten tekemiin ratkaisuihin ja valmiisiin hitteihin on tosin hieman huolestuttavaa, sillä materiaalin perusteella yhtyeen omatkin kynät ovat ihan kelpo terässä, mutta Lacey Sturmin mukana taisi lähteä myös aimo annos itseluottamusta.