Shades Of Nowhere: Heartbreak Road

V.R. Label

Kolme ja puoli vuotta sitten Shades Of Nowhere soitti vielä metallisempaa punkin sekaista rokkia, kun yhtyeen toinen pitkäsoitto Anthems for the End hämmensi Desibelin Juha Tiensuuta. Loimaalta Turkuun siirtynyt bändi on sittemmin löytänyt sisäisen Springsteeninsä ja Mellencampinsa, vaikka niitä The Clash -juuria ei ole edelleenkään unohdettu.

Shades of Nowhere vuosimallia 2014 soi isosti, kuten Amerikan rockista innoittunut ryhmä vain osaa, ja Pomon oppien mukaisesti kitaravalleissa on useampaa kuusikielistä, joita mm. koskettimet ja taustalaulut tukevat. Laajana soiva Blood on a Guitar kumisee kuin E Street Band parhaimmillaan, vaikka porukasta ei löydykään omaa Clarence Clemonsia saksofoniin puhaltelemaan ja biisin loppuun olisi kaivattu vielä yhtä lisävaihdetta. Lovers Lane voisi puolestaan olla jokin Tunnel of Loven ylijäämäraita, jossa on pieni ripaus sitä mystistä taikaa, jonka avulla New Jerseyn kaverit loivat tukun klassikoita. Avainkysymys ryhmän kohdalla kuuluukin: onko tämä riittävästi, vai jääkö kuulija kaipaamaan jotain enemmän? Pohdin pitkään tätä dilemmaa ja kuuntelukertojen karttuessa Heartbreak Road vaikutti aina jotenkin vajaalta. Siinä on kyllä periaatteessa kasassa kaikki oleellinen, mutta kuulenko kappaleiden takaa oikean Shades Of Nowheren? Joskus kuulen ja joskus en – eli bändi ei pystynyt vielä vakuuttamaan oman visionsa ainutlaatuisuudesta.

Kaiken nillittämisen jälkeen on kuitenkin nostettava esiin myös se tosiasia, että Heartbreak Hotel on mainio rokkilevy ja esimerkiksi loppumetreille säästetty When the Lights Go Down olisi kelvannut monelle bändille saluunan ovet auki potkaisevaksi levyn starttiraidaksi. Tarina ei kerro koska tyylillinen muutos on käynnistynyt, mutta kolmannen albuminsa perusteella yhtye on oikealla tiellä ja siitä seuraavasta kiekosta saattaa kehkeytyä jo todellinen tapaus. Ja sitä odotellessa tämänkin albumin parhaiden raitojen seurassa kelpaa kyllä rokata.