Alavala: Minuntai

Playground

Muutokset ja kehitys ovat olennainen osa monen bändin taivalta, mutta Alavalan loikka naapuriladulle hakee kyllä vertaistaan. Siinä missä esikoisalbumi Secret Whale paukutti maisemaan englanninkielistä alternativerockia, on ryhmän toinen pitkäsoitto semiakustista suomenkielistä poppia. Lisäisin parin raidan osalta kuvaukseen vielä sanan folk, sillä niin eteeriseksi ja helkkyväksi Alavala hetkittäin äityy tällä toisella tulemisellaan.

Riisuttu ilmaisu asettaa biisimateriaalin luonnollisesti armottoman suurennuslasin alle, kun taustalla ei ole massiivisia fasadeja joiden sekaan piiloutua. Ja niin paljon kuin haluaisinkin kehua rohkeaa askelta uusille kentille, ei Minuntai kasva sellaiseksi kokonaisuudeksi kuin mitä muutama raita jo hieman lupailee. Kyse ei ole niinkään sävellyskynän kadonneesta terästä tai sanoitusten kompastelusta, vaan enemmänkin liioitellun karsituksi riisutussa taustamaisemassa. Rummut ja sähkökitara on korvattu vaimeilla perkussioilla ja satunnaisilla taustamausteilla, vaikka osa kappaleista suorastaan huutaa enemmän lihaa luidensa päälle. Apua ei kuitenkaan tule joten on vain todettava, ettei Alavala ole – ainakaan vielä – löytänyt tasapainoa uusien palikoidensa kesken. Etualalle nostettu laulu ei saa vastakaikua tapeteiksi muuttuneesta musiikista ja sovituksissa tuntuu jarrupoljin olevan kroonisesti lattiassa.

Minuntai jääkin armotta välityöksi, joka heittää ilmoille enemmän uusia kysymyksiä kuin antaa oikein mihinkään vastauksia. Onkin mielenkiintoista nähdä mihin ryhmä seuraavaksi suuntaa, ja toivon todella että jatkoa on luvassa, sillä onhan tässä selkeästi aineksia vaikka minkälaisiin mestariteoksiin. Harmi että toinen albumi julkaistiin näin väkevässä käymisvaiheessa, koska materiaalista olisi voinut syntyä moniakin erilaisia asioita hieman toisia lähestymiskulmia käyttämällä.