Maaginen teatteri: Kun Minua Ei Enää Ole

Omakustanne

Uhkaahan siinä olla lyyrisen hifistelyn vaaraa, kun yhtyeen jäsenet löytävät toisensa opiston sanataiteen linjalta. Bändin nimi, Maaginen Teatteri, ei sekään saa skeptisen otsaryppyjä oikenemaan. Onneksi elämme maassa, jossa tunnettavuudeltaan pienetkin rockyhtyeet tarjoavat hämmästyttävän usein laadukkaita sanoituksia aliarvioimatta yleisöään korealla hötöntötöllä, ja Maaginen Teatteri jatkaa perinnettä.

Kun Minua Ei Enää ole -albumin aiheet ovat sopivan arkisia ja saavat mielikuvituksen liikkeelle. Tarinat kertovat esimerkiksi ihmismielestä, kotona odottelusta, rakkaudesta ja jonkin suuremman kaipuusta. Tilannekuvat ovat riittävän houkuttelevia, sillä kaipuuta kuvaa selvästi innoittavammin haukotteleva kissa kuin vaikka sadettajaton piha. Vielä kun esimerkiksi Lyijynharmaa Iltapäivän ”tahdonvoimaa” lauletaan tämän kaltaisella intensiteetillä, miehiä todellakin uskoo.

Musiikillisesti mennään yhtä lailla omaperäisellä, polveilevalla ja samalla kuitenkin selkeällä linjalla. Levyn ja kappaleiden rakenteet ovat mietittyjä ja itsestäänselvyyksiä vältteleviä. Nimikappale aloittaa albumin Kauko Röyhkän rouheamman tuotannon kaltaisella keskitempoisella runttauksella. Avaus ei saa vielä kunnolla puolelleen, mutta seuraavien neljän biisin progahtavat melodiapalat tekevät yhtyeestä tärkeän. Kauneudesta voimakkaisiin rockkoukkuihin hallitusti poukkoileva Hullun Usko kertoo selvimmin, mistä Maagisessa Teatterissa on kyse.

On toisaalta piristävää, ettei lopussa taannuta hissuttelemaan, vaan täräytetään suoraviivaisimmat rokit, mutta puhdas kohkaus ei vain toimi samalla teholla kuin levyn melodiapitoinen puoli. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että tätä tarvitaan lisää. Yhtye aloitti jo lähes 20 vuotta sitten, hiipui ensi-innon jälkeen, mutta jatkaa julkaisujaan toivottavasti myös näiden kahdeksan kappaleen jälkeen.