Greylag: Greylag

Dead Oceans

Portlandissa päämajaansa pitävä yhtye tarjoilee pari vuotta sitten julkaisemansa seitsemänraitaisen EP:n The Only Way To Kill seuraksi viimein varsinaisen debyytttipitkäsoittonsa. Laulaja-kitaristi Andrew Stonestreetin, kieli- ja kosketinsoittaja Daniel Dixonin ja rumpali Brady Swanin muodostama Villihanhet uskoo edelleen positiivisväreisiin pieni on kaunista - folk-elementteihin mutta yhdistettynä hypnoottisen folkrockin kantavuuteen. Näiden ohella Greylag -levyllä kaikaa vahvasti myös hypnoottisen rockin korkeat vuorenhuiput ja ilmavasti junnaava poljento, levy ei riisutusta ilmeestään huolimatta ole mitään leppoisaa läpsyttelyä vaan esimerkiksi Kicking nimensä mukaisesti potkii - jopa tummasyisen ärhäkästi.

Jo avausraita Anotherilla tahti on rokkaavan reipas, vaikka soundissa soikin americanalle tunnusomaisia akustisia piirteitä ja ilme on autereisen positiivinen. Stonestreetin laulussa on viriili väre ja stemma-ulinat täydentävät paketin osuvasti. Yours To Shake on selkeästi tummempi teos, hissuttelevan vaanivasta alusta junnaavalla askelella aina jykevän oloisin melodiakaariin asti ulottuvine rock-purskahduksineen. Biisin tumman riisuttu hypnoosi ja huohottava etenevyys saa hienon vastaparin Stonestreetin kohtuu korkealla kulkevan laulun mukaansa viekoittelevasta otteesta. Tässä Greylag on jo enemmän psykedeelistä autiomaarockia kuin americanaa.

Heleyteen palataan Arms Unknown paikoillaan keinuvalla uneliaalla eteerisyydellä. Utupilvissä leijailu tuntuu luontuvan yhtä helposti Stonestreetiltä kuin jykevämmänkin rokkiaskeleen kuorruttaminen, mihin kyseinenkin kappale lähtee kurkottelemaan, palatakseen jälleen pieneen hipsutteluun. Bändi hallitsee hienosti kasvatukset ja hidastukset, eri ääripäiden yhteen kurominen ei töksähdä eivätkä erilaiset sävyt vaikuta missään kohtaa päälle liimatuilta. Maman mieleen jäävä kertsi yhdistettynä kantrista preeriabluesrockiinsa mausteita ammentavaan kaavaan nousee esille. Onko americana yhtyeelle jo enemmän mauste, jolla vain kuorrutetaan komeasti rokkaavaa trio-soundia?

Muriseva Kicking vahvistaa tätä mielikuvaa noustessaan hypnoottisesti pohdiskelevista säkeistään kirkkaasti korkealla vinguttelevaan usvaiseen rokkihurmokseen. Toki Burn On palaa riisuttuun avaruuteen kauniin harrasmielisesti, hillityillä sipaisuilla ja mietiskelevällä askeleella. Mutta kun hypnoottisesti rockaava biitti ja askeleittain kasvava preeriarock-särö löytyy kasvattamaan tätäkin kappaletta, alkaa mielikuva alleviivata itseään. Black Sky jatkaa samasta, mutta riisuu sähkön pois, mikä lisää avaruuden tuntua muttei vähennä hypnoottista etenevyyttä. Pelkistetymmässä ilmeessä Stonestreet onnistuukin nousemaan laulullaan koskettavuuteen asti, pysäyttämään kuulijan pelkän laulun ulottuvuuksien äärelle. Loppukliimaksi tarjoilee koukukkaan nuotiotanssipyörteen. Mainiota!

Eikä siinäkään vielä kaikki. One Foot nappaa alusta asti mukaansa, isomman laulun ja rennosti mutta rockisti rullaavan tahdin saadessa tukea sivuroolissa loistavalta särökitaralta. Musiikillinen patsas kohoaa askeleittain kohti korkeuksia. Soundin isous on vakuuttavaa, mausteita käytetään juuri sopivasti ettei mene uhoamisen puolelle muttei myöskään jätetä puolitiehen. Päätöskappale Walk The Night istahtaa takaisin verannan keinuun akustisen kitaran kanssa ja paljastaa kuinka mahtava huomaamaton vibra Stonestreetin laulussa on. Kerron kasvatus on upea, nostaa parhaimmillaan kylmiä väreitä niskaan. Hieno raukeasti hymyilevä riisuttu tunnelmointi komean albumin päätteeksi. Etenkin loppupää on timanttinen.