King Tuff: Black Moon Spell

Sub Pop

Katselin päivänä muutamana Alice Cooperin uran alkupuolesta kertovaa ohjelmaa ja yllätyin kuinka tuon glam/garage -orkan musiikki toimikaan niin silloin kuin nyt. Cooper bändeineen todella rokkasi ja rollasi, ollen samaan aikaan siivoton ja mahtava. Liekö King Tuff, eli Kyle Thomas, tullut jossain vaiheessa samaan tulokseen, sillä Black Moon Spell voisi olla suoraan Cooperin huuruisen 70-luvun alun jatkoa.

On yksi asia imitoida Vincent Furnierin yhtyettä ja toinen tehdä jotain uutta ja merkityksellistä, joka vain perustuu tuolle pohjalle. Käsi sydämellä voin sanoa, että Black Moon Spell tekee kunniaa esikuvilleen, mutta on samalla laadukas albumi joka seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Jaloilla joissa on ainakin 10-senttiset plattarit, sekä tiukat etumusta korostavat paljettihousut. Yhtyeen ”hysteerisen maaginen rock & roll sexperience” on saatesanojen veroinen tiikerisyöksy 60- ja 70-lukujen taitteeseen, jolloin tärkeintä oli fiilis – saavutettiin se sitten miten hyvänsä. Mukana on lähes jokaiselle rokkidiggarille jotain, eikä kipaleita jäädä hinkkaamaan liikoja, sillä vain kolme kiekon 14 raidasta ylittää kolmen minuutin rajapyykin.

T-Rex-henkinen nimibiisi jyrnyttää jo komeasti, mutta todellinen aloituspamaus on vasta toisena soiva Sick Mind, jonka kuumottavassa hohteessa on säkenöivää mojoa. Headbanger ottaa hieman myöhemmin niskasta kiinni ja antaa palaa, biisin soidessa kuin (sopivan) surkeassa automankassa. En tiedä minkälaista magiikkaa studiossa on käytetty, mutta autenttisuudesta orkesterille on annettava ainakin 666 pistettä ja rapiat. I Love You Ugly on hämmentävämpiä rakkauslauluja joita olen koskaan kuullut ja toisenlaisia aitoja kaataa myös Demon from Hell, joka nappaa yllättäen kainaloonsa surffilaudan. Puolentoista minuutin ajan aaltojen harjalla taiteileva raita onkin yhtä kiivasta rummutusta ja härskin tarttuvaa kitarariffiä, jonka edessä on vain antauduttava. Eyes of the Muse on psykedeelistä pop-rockia suuren The Beatlesin vanavedessä ja aallot vain syvenevät kun Staircase of Diamonds vie tämän kehityslinjan äärimmilleen.

King Tuff on joidenkin mielestä taatusti raivostuttava, ärsyttävä ja räävitön, mutta pitkälti samoista syistä herraa voi rakastaa täysin rinnoin. Pitää vain antautua musiikin vietäväksi ja – niin, sitten voikin tapahtua vaikka mitä.