Kerkko Koskinen Kollektiivi: 2

Johanna Kustannus

Tätä svengiä ei pysäytä mikään. Ei äänikuvaa kasaan puristava mp3-soitin. Ei parhaat päivät nähneen Toyota Corollan onnettomat kaiuttimet. Ei mikään. Kerkko Koskinen Kollektiivin kakkososa onkin verrattain erilainen kuin ykkönen, mutta identiteetti on jäljellä: kaiho on läsnä musiikissa ja teksteissä, mutta itsesääliä ei päästetä pöytään. Syyt erilaisuuteen ovat kuultavissa, mutta syyt näiden päätösten tai tapahtumien takana ovat pelkkää arvailua.

Albumi on sävelletty syksyllä 2013. Paula Vesalan korvaamisesta Maija Vilkkumaalla tiedotettiin tammikuussa 2014, mutta on mahdollista että tämä oli tiedossa jo sävellysvaiheessa. Toki Vesalaltakin taittuu kohkausrock, mutta esimerkiksi Vapaudesta ja rokkivaihteen silmään iskevä Oi rakkaus tuntuvat sovitetun Vilkkumaa mielessä. Aivan kuin Lokkikin liitelee suoraan Mannan suuhun ja Kavahda minua Vuokko Hovatan äänihuulille.

Tämä onkin ensimmäinen albumi, joka tuntuu sävellettyn varta vasten juuri Kollektiiville. Ykkönen sisälsi maestron instrumentaalilevyjen tapaan enemmän klassista, mutta tämä on pop-levy. Esimerkiksi Déjà-vu tuntuu loppuvaiheessa räjähtävän kaiuttimista läpi, kuin se ryntäisi pitämään bileitä olohuoneeseen ihan lihassa ja veressä. Toinen selkeä klassikko on Ole tyytyväinen nuorena, eikä vähiten Vilkkumaan huikean tekstin ansiosta.

Levyä kuunnellessa mielessä kummittelee erään musiikkilehden haastattelu, jossa Koskinen päätyi surkuttelemaan pääasiassa punkrokkia kuuntelevan toimittajan musiikkimakua. Ehkä taiteilija on halunnut näyttää, että pystyy myös punkin soittoon - omalla mittapuullaan. Asenne on ollut samaa kaliiberia jo aiemmin, muiden tekemät tekstit eivät onneksi vieläkään: olet siellä missä tuulikin kaipaa vapauttaan/missä kesä on vain kangastus/katse joka ei enää kohtaa.

Sävellyksistä, sovituksista ja sanoituksista löytyy kaikista hengästyttävä määrä oivaltavia pikku nyansseja (kuten risteilyistä vieraantuneiden henkilöiden iän ja elämäntilanteen kiteyttävä meidän lompakoissa on valokuvia liikaa). Vaikka levy kestää vain reilut puoli tuntia, se on todellisuudessa pidempi. Pianoballadista kakofoniaan kiihtyvä päätösraita Hämeentie loppuu kuin seinään, jolloin hiljaisuus sulautuu osaksi albumia.

Ei Kerkko Koskinen mikään jumala ole. Tällä kertaa hän vain sattui säveltämään, sovittamaan ja tuottamaan vuoden parhaan albumin, loistavan orkesterin ja mahtavien solistien saumattomalla tuella. Kakkonen on tällä kertaa ykkönen - ja tuleva klassikko.