Maailmanlopun tyttö & Hyeenat: I

Leivon Levyt

Lupaavimmat nimet saattavat joskus osoittautua harmillisiksi pettymyksiksi, mutta tämän mehukkaasti nimetyn bändin ensimmäinen julkaisu on kyllä melkoinen läjäytys vasten kasvoja. Monellakin tasolla. Tai ainakaan itse en osannut odottaa aivan näin totaalista garage-punkrock roiskintaa, mitä Maailmanlopun tyttö & Hyeenat tarjoaa albumillaan.

Yksi syy salamasotamaiseen avaukseen on se, että ryhmä ei ole untuvikoista kasattu. Ensinnäkin on riemastuttavaa kuulla Thee Ultra Bimboosin Milla Palovaaran soittoa & laulua, nyt kun Bimboos on tainnut juuttua pysyvästi telakalle. Maailmanlopun tytön viitta istuu laulavan rumpalin hartioille kuin luonnostaan ja myös Turun Romantiikka ja Karoshi Lovers -orkestereista tutuilla Hyeenoilla on homma hanskassa. Kitaristit Petri Leppänen ja Jaakko Launimaa runttaavat soittimiaan kuin Stoogesin henkisten jälkeläisten kuuluukin, ja basisti Tommi Tukiainen on myös sisäistänyt rosoisen garageboogien sielun soittoonsa. Soppaa hämmennetään sopivasti trumpetilla, jota kahdella raidalla puhkuu Marco Kosonen.

Yhdeksän raidan levy ei kellota edes puolta tuntia ja nähtävästi siivut on ikuistettu miltei livenä, sillä siivujen rosoisuus viistää parissa kohdin jo sitä pistettä, että efekti kääntyy tekijöitään vastaan, mutta niin vain nelikko selviää jokaisesta koitoksesta. Tiukinta taitaa tehdä Kyyhkyset -tunnelmoinnilla, jonka meksikolainen kohtalokkuus vaikuttaa ketjuravintolan tequila-illasta lainatulta. Aaveena takaisin saapuva Pentti Saarikoski on melkoinen ässä ja Törkytehdas saattaa olla jopa jokeri, joka kääntää jaon bändin voitoksi. Selkein iskusävelpotentiaali löytyy kuitenkin jo levyn alusta, sillä niin Kalmasiivooja kuin Panopäivä ovat selkeitä rock’n’rollin valioyksilöitä.

Onko ytimekkäästi nimetty I uuden tantereita tärisyttävän tarinan ensimmäinen luku? En tiedä, mutta jotain isoa tässä on selvästi muhimassa, vaikka tekstien puolesta esikoinen vielä hieman jäykkä hetkittäin onkin. Jään odottamaan kieli lattiaa viistäen jatkoa.