V-osasto: Pakkohoito

Killer

V-osasto julkaisi debyyttialbuminsa jo kesäkuun puolivälissä, mutta Pakkohoito päätyi mutkien kautta käsiini vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäiset lehdet tippuivat jo puista. Ryhmän suosima ramopunk ei onneksi tikitä ajankohtaisuuttaan, sillä yy-kaa-koo-nee –rallit purevat samalla voimalla vuodenajoista riippumatta.

Retkueen punkissa on vahvaa 80-luvun alun heijastumaa ja parilla siivulla (Väkivalta, Kylmä kaunis maailma) olen kuulevani jopa kotimaisen uuden aallon kaikuja samoilta ajoilta. Angsti-prosentit lyriikoissa ovat kohdillaan ja etenkin em Väkivalta on suorastaan kylmäävä tarina arkihelvetistä, jossa liian moni ihminen, ja erityisesti nainen, joutuu elämään. Vihaan tätä maailmaa kertoo nyt jo nimellään sen olennaisen, ja käsi kädessä halailevia pupujusseja ei tämänkään jälkeen tarinoissa nähdä. Eikä siinä mitään, onhan negatiivisuus usein suunnaton positiivinen voimavara, kun tarkoitus on luoda musiikkia ja etenkin niihin liitettyjä lyriikoita.

Uusia alueita ei varsinaisesti valloiteta myöskään sävellyksissä, mutta orkesteri osaa kierrättää tehokkaasti genrestä tuttuja elementtejä. Krematorioon on malliesimerkki erinomaisesti rakennetusta ramopunk-rallista, josta löytyy kaikki ne tarvittavat palaset: koukuttava melodia, napakka kertsi sekä lopussa vielä porrastettuja stemmoja. Raita tasapainoilee sillä vaikeasti hallittavalla rajalla, jossa vaikutteet kuuluvat sopivasti vaan ei liiaksi läpi, mutta tällä kertaa näkisin bändin selviytyvän tilanteesta voittajana. Uskallan jopa väittää, että mikäli vastaavia helmiä tipahtelee vastaisuudessakin ryhmän korista, on sille helppo povata loistavaa tulevaisuutta ainakin genrensä sisällä.

Tutuilla urilla siis mennään mikä on turvallinen valinta debytoijalle, mutta samalla bändi rajoittaa itseään turhan paljon. Toki menneisyyttä voisi kunnioittaa hieman rohkeammin päivitetyllä paketillakin? No, täytyy muistaa että kyseessä on tosiaan vasta ryhmän debyyttialbumi ja melodista punkrokkia vuodesta 2008 soittanut V-osasto on nyt putsannut pöydän vanhasta materiaalista. Sitten vain uutta luomaan, ja hiukan rohkeammin, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan. Rumpali Ville pääseekin jo laulamaan, kun päätösraita Vantaan helmi ylistää vajaan minuutin ajan Korson ihanuutta. En kärtä lisää ihan tällaista, mutta irtiottohan se tuokin jo on.