Vie sinä Leena: Kunnes pyöreä on kuu

Omakustanne

Vie sinä Leena julkaisi päälle neljä vuotta sitten lupaavan esikois EP:nsä, jolla yhtyeen riisuttu folk haki vielä sitä ominta itseään, etenkin sanoitusten puolella. Uuden levyn materiaali syntyi vuosien 2008 ja 2012 aikana, eikä kappaleita lähdetty työstämään kiireellä, vaan palaset saivat loksahdella rauhassa paikoilleen. Pitkäjänteinen työ on nyt myös palkittu, sillä pitkäsoiton rajoja kutitteleva kiekko on todella tiivis ja vahva paketti ”intiimiä sielunpurkufolkkia”.

Kaiken keskustana toimii Eeva-Maija Vehviläisen persoonallinen laulu, jota akustinen kitara, viulu, haitari ja basso kehystävät varoen. Näin karsitussa maisemassa tekstit joutuvat suurennuslasin alle, mutta Vehviläisen lyriikat kestävät tarkemmankin syynäyksen: mukana on vain oleellinen ja tarinat piirretään tunteiden kankaille harvoin, miltei luonnosmaisin vetäisyin. Näin välitön tapa työskennellä jättää tietysti jälkeensä rosoisuutta, mutta juuri tuo orgaaninen säröisyys on olennainen osa Vie sinä Leenan perusideaa. Tai näin ainakin itse tulkitsen asioiden laidan.

Seitsemän raidan ja karvan alle puolen tunnin mitasta onkin vaikea osoittaa mitään suoranaisia heikkouksia, sillä niin Vehviläisen kynäilemät sävellykset ja sanoitukset, kuin koko bändin työstämät sovituksetkin ovat tarkkaan harkittuja. Etenkin levyn avaava kappalekaksikko Sudet / Päästäiset hurmaa kevyellä otteellaan ja pienimuotoisella surrealismillaan. Nick Caven parhaista hetkistä vertailukohtaansa hakeva Violetti on puolestaan vimmainen ja ahdistunut, mutta samalla elämää janoava luku, joka esittää yhtyeestä sen tummemman puolen. Varjoisampaa laitaa kulkee myös Mato, joka viimeisen vajaan minuutin aikana yltyy yllättäen äänekkääksi ja kieppuu uuden teeman variaation kautta hiljaisuuteen. Kappale kuvaa mainiosti myös koko albumia, sillä vaikka kaikki vaikuttaa jo alussa selkeältä, antaa levy kärsivälliselle kuulijalle hiljalleen vielä enemmän.